Kuinka kuolemme

Mun pitäis huomenna päättää, muutanko heti kesän päätyttyä 300 vai kenties 500 kilometrin päähän kodista, Kullasta ja ystävistä. Molemmat vaihtoehdot tuntuu niin pahalta, että olen viime päivinä itkeskellyt ahkeraan. Mulle on siis tarjottu töitä, jopa kahdesta paikasta. Riemun kiljaisuja ei silti ole kuulunut. Ei tällaisen ratkaisun eteen voi ihmistä laittaa. Tunnelman kohottamiseksi lainasin tänään kirjastosta Sherwin B. Nulandin kirjan “Kuinka kuolemme”.

Arjessa kiinni

Ottaa se kuulkaa koville kun on kaksi kuukautta ollut heräämättä töihin ja yhtäkkiä pitää. Tilannetta ei auta työn alkua edeltäneen jännityksen vuoksi hieman yli viisituntisiksi jääneet yöunet. Kierin, kuuntelin patterin suhinaa ja liikenteen möyryjä. Kirosin valoisaa yötä ja yritin vetää silmälappuja paremmin naamalle. Otin välillä Kullan kädestä kiinni saadakseni tukea ja turvaa ja samalla tunsin huonoa omaatuntoa pitäessäni toistakin hereillä.

Onneksi työviikko on nelipäiväinen, pehmeät laskut kunniaan. Valitettavasti täytyy kuitenkin tehdä neljässä päivässä viiden päivän työt, mistä oon jo valmiiksi hajalla. Ja valivali, mutta ihan tosissaan aloitus on rankka. Ei perehdytyksiä sun muuta vaan heti suoraan toimintaan.

Myös ensi viikon työpäivät kutistuivat neljään. Yhden päivän kulutan matkustamalla työhaastatteluun (minkä vuoksi pitäis kai huutaa jeejeejee, muttei silti oikein tunnu siltä). Reissuun uppoaa käytännössäkin koko päivä, sellaiset kahdeksan tuntia mennee pelkkiin matkoihin. Ihan lähiseudulta ei toiveita ole edelleenkään työtä saada. Mulla on hyvä fiilis tuon työpaikan suhteen, mutta kaupunki on niin kaukana kaikesta kuin olla voi. Jos kyseisen työn sattuisin saamaan, pitäisi kenties vain unohtaa, miltä tuntuu olla yksin vieraassa kaupungissa. Uskotella itselleen, että kivaahan se on. Ja selvitä. Kun ei tässä pitkäaikaistyöttömäksikään viitsi ryhtyä. Miten sitä ollaan naimisissa, jos välissä on satoja kilometrejä? Onko uhraus liian suuri?

Palkittu

Sain Kullalta mitalin. Olen ansainnut sen olemalla kaikkien aikojen paras vaimo. Suloinen ajatus. Alun perin mitali on juoksemalla hankittu, mutta palvelee nyt mielestäni paremmassa tehtävässä.

Viime päivinä on ollut sellainen tunne, että haluaisin olla myös kaikkien aikojen paras äiti. Tai edes odottaja. Ajoitus tuntuisi sopivalta juuri nyt siitä syystä, että työnhaku ei tunnu tuottavan tulosta. Ihan ystävällisiä vastauksia olen hakemuksiini saanut, mutta minkäs teet kun haen paikkoja, joita ei edes ole auki.

Jos ei mua kaivata työmarkkinoilla, voisihan sitä työllistää itse itsensä kotona ja lakata hetkeksi juoksemasta pätkätöiden perässä. Tuntea tekevänsä tärkeää työtä eikä vain purkavansa muiden kasautuneita hommia. Raskaus toisi jatkuvuutta elämään. Olen tosi suunnitelmallinen ihminen ja mulle on tärkeää tietää, mihin tässä elämässä ollaan menossa. Tuollainen kiintopiste tulevassa auttaisi paremmin kestämään (hetkellisen) epävarmuuden.

Ajoittaisesta epätoivosta työnsaannin suhteen kertoo myös se, että olen leikitellyt ajatuksella opiskella itseni vaikkapa rakennusmaalariksi. Oisin siinä varmaan tosi hyvä, huolellinen ja tarkka. Palkkakaan tuskin jäisi jälkeen yhden pienen, akateemisesti koulutetun naisen palkasta. Pidän tuon suunnitelma B:nä, siihen asti tuijottelen kultaista mitaliani lääkkeenä itsetunnon puutteeseen.

Jalkapallo vie mieheni

Meillä on kisastudio; Kulta ja velikulta olohuoneessa. En osallistu, vaan surffailen aikani kuluksi viereisessä huoneessa. Etsin kesämekkoa, jota en kaupoista tänään löytänyt. Kauppojen valikoimissa olevissa on liikaa rimpsuja, pitsiä ja kirjavuutta.

Tänään oli äipän synttärit, joita nuorempi polvi juhli vesisodan merkeissä. Enpä osallistunut siihenkään; taidan olla tylsä.

Ensi viikko enää lomaa ja tehokasta työnhakuaikaa. Tiedän, etten työpäivien jälkeen jaksa hakea lisää töitä ja toisaalta alkaa olla kiire, jos haluaa saada asiaansa ennen kesälomia eteenpäin. Kuulin eilen, missä veljeni työharjoittelee elokuun alusta marraskuuhun saakka ja kummasti tuokin kaupunki alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta asua väliaikaisesti. En vain halua jäädä yksin: ilman kotia, perhettä ja ystäviä. Onkohan liikaa vaadittu?

Se toimii sittenkin

Joskus kiroaminen auttaa, tässä tapauksessa Postin nimittely. 1½ kuukautta sitten lähettämäni paketti on löytänyt kuin ihmeen kaupalla tiensä perille Ruotsiin. Lupasivat palauttaa mulle rahani, jotka tulevat tarpeeseen. Kiitos kärsivällisyydestä :) Postiin ajattelin tiedottaa asiasta vasta kun palautus tosiaan näkyy luottokorttisaldolla. Pitäisköhän lähettää niille aiheesta kirje, woohoo…

Nyt muutama työnhakuyritys, päiväksi nurmelle ja illaksi terassille.

Teoria työttömyydestä

Oivahko selitys sille, miksi täytyy toimittaa pino selvityslappuja ensin työvoimatoimistoon ja vielä toinen samanmoinen työttömyyskassaan, on toimettomuuden minimointi. Päivät kun kuluvat lappuja täytellessä ja lähetellessä, voi ihan kuvitella tekevänsäkin jotain. Päivätoimintaa.

Laittaa miettimään, kuka nuo kaikki paperit arkistoi ja säilyttää. Herää myös toive siitä, että vaivannäkö jonain päivänä palkittaisiin numeroina pankkitilillä. Vaan elämänkokemusta se on sekin, että kuukauden tulot on pyöreät nolla euroa. Pitää pysyä hyvissä väleissä Luottokunnan kanssa, joka tämänkin huvin väliaikaisesti rahoittaa.

Syyskuun alussa en tahdo olla työtön taas. Olen nyt hakenut töitä hakemus per päivä -periaatteella. Saavuttamatta yhtään mitään. Huomenna soitan taas johonkin listallani olevista paikoista, jonnekin päin Suomea. Kaukaisin paikkakunta, mistä olen töitä tähän mennessä hakenut, on 500 km:n päässä kotoa. Ahdistuu sitä ihminen vähemmästäkin.

Luureissa soi juuri nyt The Streetsin “Stay Positive”. Ihanaa kun on iPodin sisältö ihan uusi; eilisillan projekti. Kertoo kyllä enemmänkin Kullan musiikkimausta kuin omastani. Kunhan poimin loputtomasta valikoimasta ne, mistä saattaisin tykätä. Ehkä. Valikoimaa oli tarjolla Laila Kinnusesta Anthraxiin, siinä välissä paljon hyvääkin. Lavea on musiikkimaku jollakin tässä perheessä.

Tänään kävin perehtymässä kesälomasijaisen hommiini. Ei mitään ihmeellistä. Iloista on se, että vaikka loppukesän helteet joudun työpaikalla istumaan, kotiin on mukava viiden minuutin pyörämatka. Vastaväitellyt ystäväni on lisäksi samoilla kulmilla heinäkuun puolivälistä lähtien töissä, täytyy yrittää edes kerran kesässä lounastaa yhdessä.