Varpaankynnen viilaaja

Kaikkea sitä tulee tehtyä, kuten tuota yllämainittua. Aion tänään hipsutella pilvenohuissa, kärkivahvikkeettomissa sukkahousuissa, joten viilaus on sukkahousukatastrofin ennaltaehkäisyä. Lienee väistämätön tapahtuma kuitenkin, toiset mukaan pikkupikkulaukkuun siis.

Ilta on ystävälläni iloa täynnä, sillä muutaman hassun tunnin kuluttua hänen väitöstilaisuutensa on ohi. Aion itse väitöstäkin mennä kuuntelemaan, vaikka tuskin mitään ymmärrän ja todennäköisesti tylsistyn. Voi hyvinkin olla, että hän on tyttösistä ainoa tohtoriksi valmistuva, joten ainutlaatuinen tilaisuus pitää käyttää hyväksi. Lähinnä haluan olla mukana tärkeänä hetkenä. Olla näkemässä kasvoilta helpotuksen tunteen, kun monen vuoden uurastus on ohi.

Karonkan jatkoissa aion rikkoa etikettiä tieten tahtoen. Pitkää ja tummaa pitäisi ehdottomasti olla, vaan en omista. Enkä tahdo omistaa. (Tyttö joka jätti vanhojen tanssitkin väliin, koska ei halunnut pukeutua moisiin hepeniin.) Vuokraus maksaisi n. 80 euroa, mikä on mielestäni silkkaa rahanhukkaa, varsinkin näin työttömänä ja tulottomana. Niinpä uusiokäytän häämekkoani, joka on juhlavinta, mitä olen koskaan päälläni pitänyt. Se riittäköön.

Jos uudet korkkarit hankaa ja hiertää, pidän mielessä seuraavan lausahduksen, johon sattumalta WordPressin kautta tänään törmäsin: “Pain is weakness leaving the body“. Ah, mun elämä on niin tota, taidanpa ottaa lentäväksi lauseeksi.

Suomen Posti

Tilasin tuossa aiemmin keväällä vaatteita Zoovillagesta. Olemme Kullan kanssa tilanneet sieltä useasti aiemminkin, eikä toiminnassa ole ollut valittamista. Nyt aloin kuitenkin huolestua, sillä palautin osan tuotteista jo huhtikuun lopulla eikä luottokorttiani ole vieläkään hyvitetty. Niinpä lähetin ystävällisen kyselyn, missä vika. Vastaukseksi sain, etteivät ole kyseistä pakettia koskaan saaneet. Seuraavaksi tiedusteluja Postiin. Onneksi, onneksi olin palautusta lähettäessäni osannut olla epäileväinen ja pyytänyt kuitin.

Selvitysprosessi vierähti hitaasti käyntiin. Tiedustelin, otetaanko minuun yhteyttä puhelimitse kun jotain selviää. Vastaus kuului: “Ei, lähetämme tiedon kirjeitse”. No niinpä tietysti, Posti. “Milloinkahan?” “Kyllä tässä viikkoja menee”. Asiakas on aina oikeassa, ihanainen Posti. Vai mikä Itella lienee; ei nimi palvelua paranna.

Seuraavana päivänä minulle soitettiin takaisin ja tiedusteltiin tarkempia yksityiskohtia vaatteista: merkki, koko, materiaali, kenkien koron korkeus yms. Sain kuulla epämääräistä selitystä siitä, että paketteja on hajonnut ja on paljon irtotavaraa, joiden joukosta koettavat etsiä. Voivat sitten niiden kaikkien irtokenkien joukosta mittailla, missä on sopivin korko. Huoh. Jos olisin lähettänyt jotain omaa ja henkilökohtaista, olisin hyvin huolissani siitä, missä mahtavat pyöriä. Onneksi nyt ei ole pelissä kuin rahaa. Ja hitunen kiukkua.

Kuulin ystävältäni, että Posti ei korvaa millään tavalla hukkuneita lähetyksiä. Korvauksen saa ainoastaan, jos lähetys on vakuutettu. Niinpä soitin uudelleen Postiin kyselläkseni, miten saan korvauksia, jos tavaroita ei löydy. Käskivät nyt odottaa rauhassa, keskimäärin kolmisen viikkoa menee tällaiseen. Vastauksen saatuani voin tehdä korvaushakemuksen. Jee. Voitte arvata, että teen, jos tarve on.

Muu maa mansikka

Viime viikolla vilahti viisi päivää Pariisin helteessä. En ollut ennen kaupungissa käynyt ja koko Ranskassakin vain lapsena, jolloin en ymmärtänyt ihastua. Nyt ymmärsin senkin edestä. Minut valloittivat kauniit rakennukset, skootterit, ihmisten ajaton tyylikkyys, edullinen viini jne.

Kulta miettii usein, miksi asua täällä kun olisi mahdollista elää jossain oikeasti hienossakin maassa/kaupungissa. Aiemmin olen ajatellut, että mikäs täällä ollessa, Suomi on hyvä maa. Sitten välillä tulee näitä hetkiä, jolloin ensimmäinen näky Helsinki-Vantaalla on ruma, haiseva ja valittava humalainen suomalaismies ja tekisi mieli kääntyä kannoillaan takaisin. Ja sitten erään äiti vie tämän Pariisiin, jossa tämä tyttönen voisi ihan kuvitella asuvansakin. Matkan jälkeen täytyy muutaman päivän toistella itselleen, että kyllä Suomi on hyvä maa asua ja olla.

Täytyisi näköjään ihmisen pysyä liikkeessä, jottei pysähdy. Lomailu on jättänyt merkkinsä muhun ja tänään olen kironnut laiskuuttani. Mulla on lomaa varten kirjoitettuna lista asioita, jotka pitäisi hoitaa. Työt alkavat vasta 3½ viikon päästä, joten kiire ei sinänsä ole. Osa hommista olisi vain mielenrauhan vuoksi hyvä tehdä nyt eikä ensi kuussa. Kuten työnhaku.

Aloin muokata työhakemusta edellisestä kirjoittamastani, jossa esittelin mm., mihin olen opinnoissani keskittynyt. Huomasin olevani mielessäin edelleen opiskelija, sillä tuntui vaikealta tuottaa uudenlaista sisältöä vanhan tilalle. Suorastaan erikoista olla valmistunut. Ammatti-identiteetin heikkous johtunee osittain siitä, etten ole valmistuneena vielä päivääkään töitä tehnyt. Tänään kävin yliopistolla ja huomenna menen taas. Se pitää mut otteessaan enkä ole varma, haluanko päästää irti. Ihan vielä.

Keveys

Voi mua, taidan olla huono ilmaisemaan positiivisia tunteita. Nyt kun elämä on pitkästä aikaa huoletonta ja ihan rehellisesti kivaa, postausteni tahti on surkean heikko.

Päällimmäisiä ilon aiheita viime viikkoina ovat olleet kuumailmapallolento, 1-vuotishääpäivä, poikkeuksellisen täydellinen vappu, reissu ennestään tuntemattomaan Kymenlaaksoon sekä tietysti valmistuminen. Koska en enää ole stressimöykky, myös turhanpäiväiset riidat Kullan kanssa loistavat poissaolollaan. Tänään tieto pitkäaikaisimman ystäväni upouudesta tytöntylleröstä veti suutani entistä enemmän hymyyn.

Ehdin tuossa vappuviikolla sijaistaa kolme päivää erästä kollegaa minulle vieraassa paikassa – ilman hermoiluja en pestistä toki selviytynyt, mutta sainpahan sen päätyttyä syyn iloita uudelleen alkaneesta lomasta. Olen viime päivinä nähnyt opiskelukavereitani ja kuunnellut heidän graduahdistuksiaan, mikä on vallan hassua. En nimittäin meinaa edelleenkään ymmärtää, että kyseinen urakka on omalta osaltani ohi.

Jotta elämässä olisi vaihtelua, ensi viikolla vietän viisi päivää kesäisessä Pariisissa. Töitä on luvassa seuraavan kerran reilun viiden viikon kuluttua. Epätodellista. Ai niin ja sainkin loppukesäksi pidemmän pätkän töitä kuin alunperin lupailtiin. Ja lähden heinäkuussa Kullan kanssa Lissaboniin. Hups vaan.