Junafani

Jatkan hetkisen julkisesta liikenteestä, if I may. Ja minunko elämäni tylsää kun puhetta riittää vain busseista.

Eilen ei toiminut joukkoliikenne, mutta tämähän on tiedossa. Lumi tuntuu edelleen olevan poikkeuksellinen luonnonilmiö. Kenties tulevaisuudessa ihan tosissaan onkin. Aamulla odotin bussia. Ja aina vain seuraavaa, kunnes neljäs vihdoin ilmestyi paikalle. Minne lie olivat toiset jääneet hankiin ruopimaan.

Töistä kotiin tullessani ihmiset kauhistelivat, miten täynnä bussi oli työpaikkani kohdalle saapuessaan; istumapaikat olivat jo melkein täynnä. Edessäni olleista tytöistä toinen rauhoitteli toista: “On sitä ennenkin bussissa seisty”. Täällä kun tuntuu vallitsevan käsitys, että jollei kaikille riitä istumapaikkaa, tilanne on vallan poikkeuksellinen. Silloinhan on kamala ruuhka ja perään täytyy laittaa ajamaan ylimääräinen (aikataulun ulkopuolinen) bussi, jottei vain seistä tarvitse, yhtään kenenkään. Ei siis ihme, että bussimatkaaminen maksaa opiskelijalta yli tuplasti enemmän kun esim. HKL:n palveluiden piirissä. Ihan hurja ristiriita sinänsä, että on “palveluita” ja sitten on kaiken maailman raideliikennettäkin, mitä samalla rahalla saa.

Matka jatkui. Seuraavalta pysäkiltä oli tulossa muutama matkaaja lisää ja taas kauhisteltiin: “Vieläkö se aikoo ottaa uusia matkustajia!” Sillä joutuihan bussin takaosassa jo useampi matkaamaan seisten. Mitä ihmettä kuskin olisi pitänyt tehdä? Ilmoittaa, että täyttä on, odotelkaahan seuraavaa siellä tuiskussa.

Maanantai-iltana jouduin pakkaamaan tavarani kiireessä, Kullan vanhempien ollessa käymässä. Unohtui yhtä sun toista, mm. bussikortti. Soittelin Kullalle ja pyysin, että lähettäisi sen minulle postissa, jottei tarvitsisi kertamaksumatkustaa kun olen sen (kalliin) kuukausilipunkin hankkinut. Vaan hänelläpä oli tilanteeseen oma ratkaisunsa: ajaisi sen minulle tuomaan, mitä nyt muutama sata kilometriä sinne tänne. Ja niinhän tuo teki. Niinpä vietimme eilisillan yhdessä. Kyllä on ihmisillä erilainen ajatuksenjuoksu. Ja kuitenkin samat rahat. Lopputulos hyväkivamukava kuitenkin.

Vielä vähän bussiasiaa sivuten. Hämmennyin noustessani tänään bussiin, jonka kuljettajaa luulin naiseksi ruumiinrakenteen ja äänen perusteella. Kunnes huomasin viikset. Ei mitkään sellaiset “tuolla naisella kasvaa viikset, miksei se poistata niitä”-myötähäpeää aiheuttavat viikset vaan pitkät ja tarkoituksella kasvatetut. Mutta silti niin harvat. Mä olen avarakatseinen, olen, mutta jaksoi (todennäköisesti) transseksuaali kuski minuakin hetken hämmentää. Mitenkähän konservatiivisille vanhuksille käy…

Kuka muuten väittää, että linja-autossa on tunnelmaa? Junat on ihania. Hakeudun asumaan rautatieasemien läheisyyteen, ideaali olisi, jos kuulutukset kantaisivat kotiin saakka. Liitän juniin lupauksen ja turvallisen tunteen siitä, että aina pääsee pois. Niin kuin esimerkiksi huomenna taas kotiin.

Oon mä sittenkin aika hyvä

Sain graduohjaajaltani eilen viestin, että olivat yhdessä toisen tarkastajan kanssa päätyneet magnaan. Muutama kuukausi sitten sama ohjaaja jutteli, että paljon on vielä urakoitava, jotta työ yltää edes cumuun. Nytpä olen syystäkin ylpeä itsestäni, sillä kevyttä ei gradun tekeminen työn ohessa ollut. Ja lopulta siitä tuli yllättäen keskivertoa parempi. Meidän laitoksen keskiverto on kaiken lisäksi kaukana huonosta.

Edelleenkään en ihan käsitä, ettei mulla ole enää sitä stressiä kannettavanani. Kaksi vuotta kun jotain raahaa mukanaan, se alkaa tuntua omalta. Alkaa elää harhaluulossa, että tällaista tämä elämä on. Artikkelipino lepäilee kakkosasunnon lattialla, suunnittelin polttavani sen symbolisesti, mutta ei ole takkaa tarjolla. Ehkäpä kesällä nuotiolla?

Juhlistaakseni tietoa reissasin junalla veljeni ja tämän tyttöystävän luo ja join kaksi kaljaa. Alun perin piti juoda vain yksi, mutta tuolloinpa ei vielä ollut ilouutisesta tietoakaan. Mukava illan mittainen irtiotto kakkakaupungista.

Nyt olen kotona. Edessä on reissaamista ympäri Suomen.

Lepsuillen

Eilisen mouhuamisen jälkeen päätin parantaa elämänlaatuani olemalla tänään töissä vain kahdeksan tuntia – kun kerrankin oli siihen mahdollisuus. Pidin myös puolen tunnin ruokatauon ja kaksi kahvitaukoa. Lisäksi soitin pikaisesti kollegalle entiselle työpaikalleni, ihan vain kuulumisia vaihdellakseni. Loppuajan kirjoitin kyllä sormet sauhuten tekstiä koneelle (epäilen muuten alkavaa jännetuppitulehdusta ranteessa), mutta päivä oli niin kevyen tuntuinen, että tunsin huonoa omaatuntoa “laiskottelusta”. Voi mun typerää työmoraaliani!

Kohta lähden hierojalle rentoutumaan, ajattelin myös ostaa matkan varrelta salmiakkia loppuillan iloksi. Huomenna olen suunnitellut olevani töissä sellaiset seitsemisen tuntia. Osaankohan? Huomisiltana vois kyllä yrittää uskaltautua lenkkipolulle eikä vain pyöriä kämpässä toimettomana. Peppu kesäkuntoon, eiks joo?

Sisään, sanoi Timecon, ulos tahdoin mä.

Olen zombie. Teen vähintäänkin kymmentuntista työpäivää enkä töiden jälkeen aivoni pilalle kuluttaneena pysty muuhun kuin netissä surffailuun tms. En kiireessä kykene tekemään töitäni sillä tarkkuudella, millä haluaisin. Valitettavasti joudun päivittäin tuottamaan töissä paljon tekstiä, joka jää elämään. Parhaimmillaan/pahimmillaan vuosikymmeniksi. Kirjoittaminen ei ole valitettavaa, siitä nautin, mutta viime päivinä tuotokseni eivät ole täyttäneet omia kriteereitäni.

Ylitöiden tekemisen normi, joka työpaikalla vallitsee, kuluttaa hiljalleen, mutta varmasti. Onneksi on Timecon, joka pitää puoliani. Ilman sitä, itseni tuntien, jättäisin ottamatta omiani takaisin.

Lasken viikkoja töiden loppumiseen; tämän viikon jälkeen jäljellä on enää viisi. Selvinnen. Ja saan muuttaa kotiin taas. Onpahan kotimatkalle mukaan otettavaksi mahdottoman opettavainen työkokemus. Kaiken tämän jälkeen olen ajatellut pitää kuuden viikon loman. Äippä pyysi kanssaan matkalle, kaupunkilomalle jonnekin päin Eurooppaa. Toivottavasti toteutuvat, molemmat.