Mulla on ihan pieni haave: että 2009 olisin äiti. Ja sehän tarkoittaisi sitä, että keväällä jo voisi. Katsoa, miten meidän käy.
En minä tällaisesta muille mitään puhu, vain Kullalle hiljaa kuiskaten. Varovasti senkin, valtava asia kun on. Voi tulla muita asioita eteen – mieli muuttua. Tai vaikkei muuttuisikaan, ei sitä koskaan tiedä, mitä elämä antaa ja mitä ei.
Isäni täytti joulupäivänä 60 vuotta ja sen kunniaksi söimme tuolloin vanhempieni luona. Paikalla oli myös veljeni ja tämän avovaimo; mukavan sopiva kuuden hengen joukkio. Söimme ja söimme, kokonaiset neljä tuntia, mistä kulinaristi-Kulta oli tietysti ihan innoissaan. Etukäteen kerroin Kullalle, että tarjolla on metsäkaurista, johon Kulta totesi: “Sehän on Bambia!” Vaikka Bambi taitaa sittenkin muistuttaa eniten valkohäntäpeuraa, meillä oli pöydässä viipaleina jotain sinne päin. Voih. Oli kuulemma herkkua.
Itse olen ollut syömättä lihaa kauemmin kuin sitä aikoinaan söin. Suurin syy lopettamiseen taisi olla se, että ajattelin liikaa. Mietin, mitä söin, mietin edelleen. Samasta syystä esim. kananmunan syöminen tekee edelleen välillä tiukkaa. Kalaakin toisinaan syön, mutten sellaista, jolla on vielä silmät tallella.
Koska Bambi-teema oli keskusteluissa pinnalla jo aattona lahjoja jakaessa, nimesin Kullalta saamani pipon oitis Bambi-pipoksi. Se on syötävän suloinen ja olen istunut se päässäni loistaen myös sisällä – gradua kirjoittaessani. Pipon taustalla on kotimainen merkki Superyellow, joka on ainakin itselleni uusi tuttavuus. Sekä äitini että veljeni epäilivät ensi näkemältä Paola Suhosen kädenjäljeksi, vaan eipä ole.
P.S. Kuvassa taustalla meidän keittiön seinien uusi väri – hitunen harmaata päiviemme piristykseksi.
Sain asunnon. Kakkosasunnokseni valikoitui 45 m²:n kaksio, joka ei ole hinnaltaan yhtään sen kalliimpi kuin katsomani yksiötkään. Asunto on pohjakerroksessa ja siinä on oma piha/parveke/jonkinlainen aitaus :) Siellä tulen viettämään viikkoni ihan yksikseni tallustellen. Tilaa riittää ja kaiku soi. Nyt vain haalimaan hyljättyjä kalusteita omasta ja muiden häkkikomeroista.
Kohta meillä on siis kaksio kahden kaupungin keskustassa, mikä on vähintäänkin kummallista. Olen ollut opiskelija kutakuinkin aina ja pahimman köyhäilyn loppuminen on erikoista – vaatii totuttelua. Hyppäsin aikoinaan suoraan lukiosta yliopistoon, missä olen viipynyt 8,5 vuotta. Taukoja opiskelusta on toki ollut, mutta mieleltäni olen aina ollut pieni opiskelijatyttönen vain.
Ykköskotimmekin kohenee: sain eilen maalattua kaapeista edes osan. Kulta näytti niin surkealta (jo tutuksi tullut keittiöstressi) lähtiessään viemään joulutervehdystä kummipojalleen, että päätin vähän etukäteisjoululahjaksi maalailla. Kullan piti tänä aamuna jatkaa maalausta, mutta hänpä on ollut aika saamaton kodin suhteen viime päivinä; lähinnä rentoillut lehtiä lukien ja musiikkia kuunnellen. Illalla lupaili sitten tehdä. Kunhan palailee sukulaistensa joulusyömingeistä, jotka jätin väliin. Ilman suurempaa paheksuntaa, kai.
Ihme kuvio tuo kummijuttu: poika on Kullan exän veljen eikä meillä kyseisen perheen kanssa ole mitään yhteistä noin muuten. On vähän pakotettua tuo kummitouhuilu. Mutta näinhän noissa joskus käy… Itse en ole koko poikaa koskaan edes nähnyt. Mun mielestäni muutenkin se, että oikein valitsemalla valitaan ja nimetään lapsen elämään tärkeä aikuinen on lähtökohtaisesti vähän kiero ajatus. Eikö ole parempi, että ne ystävät ja sukulaiset, joita lapsi ihan oikeasti kiinnostaa, valikoituvat luonnostaan? Sillä valikoituvathan ne. Ehkä ajatukseni muuttuvat mahdollisten omien lasten myötä, tiedä häntä.
Eilen loppuivat työt, haikein ja sekavin mielin. Aamupäivällä tein viimeiset oikeat työt alta pois ja kävin kuuntelemassa kollegan esityksen. Iltapäivällä kahvittelimme läksiäisiäni ja viimeiset tunnit käytin siivoten konetta ja kopioiden mukaani kaikkea mahdollista ja mahdotonta, jota saatan tarvita tulevalla urallani. Ylitöiksikin meni vielä viimeisenä päivänä, mutta eihän tässä työtä vaan elämää varten.
Tämä ei ole mulle vain työpaikan vaihto, vaan askel opiskelijasta itsenäiseksi vastuun ottajaksi. Mua suorastaan itketti jättää kaikki ihanat ihmiset taakseni. Toisaalta olen ylpeä itsestäni, että olen tämänkin urakan saattanut loppuun. Tunnen helpotusta siitä, että voin nyt ensimmäistä kertaa keskittyä gradun tekoon kokopäiväisesti, reilun kahden viikon ajan. Ja teen sen pois, sillä olihan tämä ehtona seuraavan työpaikan saamisellekin. Tammikuun 9. päivä olen sopinut tapaamisen ohjaajani kanssa ja sitä ennen pitää olla kokonaisuus kasassa. Huh heijaa.
Väitin Kullalle viettäväni tänään rokulipäivän, mutta riittäähän sitä ohjelmaa, niin kuin aina. Mapitan ja järjestän, koetan vielä ehtiä yliopistolle printtaamaan kaikenlaista – lisätäytettä mappeihin. Illalla on ohjelmassa ensimmäinen lenkki kuukausiin, katsotaan ehtivätkö hengityselimet lainkaan mukaan. Pakko alkaa liikkua taas, pakko. Sitten saunavuoro ja jalkojen raspaus. Kenties jossain välissä keittiön kaappien maalausta.
Pohdiskelin täälläkin reilu kuukausi sitten, pitäisikö tarttua tilaisuuteen ja lähteä töihin Itä-Suomeen. Päätin lähteä ja aloin totutella ajatukseen. Tuumin, että nyt kun päätös on tehty, ei auta kuin kaivaa tarinasta hyvät puolet esille. Vähitellen huonot puolet alkoivat kuitenkin vahvistua mielessäni. Hei haloo, miten jaksan yksin koko kevään ja kesän ihan helvetin kaukana kaikista ja kaikesta, minä positiivisuuteen taipuvainen… Niin alkoi ahdistus kasvaa ja juuri ennen lopullista lupausta ottaa paikka vastaan aloin katsella muita mahdollisuuksia, haeskella pikaista pakoreittiä pois itse tekemästäni suunnitelmasta.
Löysin ilmoituksen toisesta sijaisuudesta ja viime viikon kaoottisena keskiviikkona, juuri ennen kuin kaikki olivat jäämässä töistä itsenäisyyspäivän viettoon, sain asiat ratkeamaan. Sain työpaikan, selvitin mitä se oikein pitää sisällään, ilmoitin ensimmäiseen, etten tulekaan (oli muuten kamalaa soittaa ja kertoa “petturuutensa” vaikka asia hyvin otettiinkin vastaan), pakkasin matkalaukun ja lähdin Kullan kanssa iltakoneella Ruotsiin. Ou jee. Joskus jokin onnistuu ja toisinaan tarinat saavat onnellisen lopun.
Loma oli hyvä ja tarpeen. Tosin harkitsin jossain vaiheessa jo vakavasti reissun väliin jättämistä, ajattelin, etten millään ikinä ehdi kaikkea. Lomalta palattua arki läsähti kasvoille ja selvisi, etten päässyt tentistä läpi. Ei herunut edes niitä toivottuja säälipisteitä. Työt alkavat tammikuun puolivälissä (vajaan parin tunnin matkan päässä kotoa, mikä kuulostaa ensimmäiseen vaihtoehtoon verrattuna jokseenkin taivaalliselta) ja jotta puuha ei loppuisi kesken, aherran sitä ennen gradun lisäksi myös tenttikirjojen parissa, valitettavasti ja jälleen kerran.
Tänään mietin, miten vähällä sukuloinnilla joulusta on mahdollista selvitä ilman paheksuntaa. Joulun viettoon kuluva aika ei nosta hymyä huulille. Olispa tää kaikki jo ohi. Tilanne helpottanee hitusen kun jäljellä olevat 5 työpäivää nykyisessä paikassa on loppuun kulutettu.
Tulimme sunnuntaina Vikingin purkilla Tukholmasta. Koetan pitää mielessä, millaista elämää siellä näki ja yhtäkkiä olen kovin tyytyväinen omaani. Olen tasapainoinen, fiksu ja kaunis.
Joskus stressi menee yli sietokyvyn eikä väsymyksellä ole rajaa. Niin kuin vaikka lauantaina. Yritin (taas) taistella itseni läpi viimeisen tentin, mutta voi olla että lopputulos on yhtä ahdistava kuin itse tenttitilanne. Huonosti nukkuneena ja syöneenä, päänsäryn vaivaamana kirjoitin paperille sisällöttömiä lauseita, toivoen että tentaattori heltyy antamaan minulle säälistä ykkösen ja päästämään läpi.
Lauantaipäivä meni itkiessä tai itkua pidätellessä. Tummat silmänaluset ja lohduton ilme kertoivat suoraan, missä mennään. Sunnuntain vastaisena yönä nukuin komeat 15 tuntia ja olo hitusen parani. Sain myös vertaistukea väitöskirjaa vääntävältä ystävältäni, jolla on yhtä lailla aikataulut pielessä. Hyvä huomata, etten ole ihan kummajainen, kun en aina kaikkea jaksa.
Tänään melkein itkin töissä, kuinkahan monta kertaa. Kävelin kotiin räntäsateessa, reppu selässä auki ammosellaan. Eikä kukaan, kukaan lähellä kävelleistä tai liikennevaloissa vieressä seisseistä viitsinyt mainita asiasta. Kun ei puututa toisten asioihin, eihän?
Kommentoitua