Kenen vika?

Päiväni alkoi hymyllä. Keikistelin peilin edessä; Kulta makoili vielä sängyssä lehteä lukemassa ja kysyi: “Miten sä voit olla kenenkään vaimo? Tollanen pikkutyttö.” No nii-in. Mitä mä sanoin. Ja kenen vika, kuka musta meni vaimon tekemään. Taidan ottaa kohteliaisuutena ja nuorekkuuden osoituksena.

Töistä kotiin kävellessäni väistelin kastematoja. Ällöttäviä, lits läts. Kotona sentään pelkkää pölyä jalkojen alla.

Kotiin tullessani Kulta makoili sängyllä lehteä lukemassa. Ihan kun ei olisi koko päivänä siitä minnekään siirtynytkään. Mutta taisi se töissä olla, uskotaan. En vain ole tottunut tällaiseen – että herään ensimmäisenä ja että kotona on joku odottamassa kun töistä palaan. Ja nyt se söpöläinen on innostunut kenkähuollosta. Kylpyhuoneen lattiaa koristaa kenkäarsenaali; on putsattu, puunattu ja kosteussuojasuihkutettu. Kelpaa taas väistellä limapötkylöitä asvaltilla.

Asumusero

Kävin äipän luona kuuntelemassa ohjeet kukkien kasteluun. Niitä on niin tuhat lajia, etten ilman opastusta tunnistaisikaan, mikä on mikä. Ja tällä viikolla muutan sitten vanhempieni luo remonttia pakoon; lähtevät lomamatkalle ja minä valtaan asunnon. Toivon saavani siellä ajatukset siinä määrin kokoon, että gradukin taas liikahtaa eteenpäin. Kullalta kyselin, haluaisiko mukaan, mutta sanoi, ettei missään nimessä.

Muuten tasaisen tappavaa. Keittiö ei edelleenkään ole käytössä ja alan olla lopen uupunut tiskaamaan suihkussa (kuivumassa olevien maalaustarvikkeiden seassa). Ja kulkemaan kengät jalassa sisätiloissa, haistelemaan maalihöyryjä sekä käyttämään päivästä toiseen samoja vaatteita kun ne muut ovat hankalasti muuttolaatikoissa väliaikaissäilössä. Tekee hyvää päästä hetkeksi normaaliin, puhtaaseen kotiin, olkoonkin se jonkun toisen.

Välitila

Tänään ylitin taas itseni töissä.

Tänään puuseppä toi puuttuvat osaset keittiön kaapistoomme. Työ ei silti suinkaan lopu.

Tänään koin kummallisen tunteen. Ajelin teinivaatteissani (= pillifarkut ja nahkatakki) autolla pimeässä syysillassa ja radiossa soi Antti Tuisku. Vähän samanlainen tunne kuin juuri kortin saatuani: ajamisen leppoisa ihanuus. Mutta siis… alla Kullan alias pikkupomomieheni musta Mercedes-Benz, ei enää isän farmari.

Tää on just tätä. Mikä mä oon, aikuinen vai lapsi?

Tai ehkä vain lellitelty pikkupimu, joka ei juuri koskaan tankkaa. Ajelee vain.

Stressinsietokykyä koetellessa

Ristiriitainen päivä. En ollut töissä vaan yliopistolla. Kuinka helppoa olikaan vain kuunnella koko päivä toisten puheita. Sain tänään myös luvan pitää palkallista vapaata muutaman päivän marraskuun lopulla, kuunnellakseni lisää toisten puheita. Tänään tapasin opiskelukavereitani, joista olen valitettavasti etääntynyt viime aikoina. Jutun aiheet pyörivät töissä ja opinnoissa, henkilökohtaisesta elämästä mainittiin vain ohimennen.

Mutta siis. Törmäsin heti aamulla yliopiston aulassa myös graduohjaajaani, joka kertoi, että olen ollut mielessä. En varmaankaan niin kovin positiivisessa valossa. Ah-dis-tus. Hän oli kuitenkin taas tilanteen huomioon ottaen ihanan ystävällinen: sanoi, ettei halua muodostua lisästressin aiheuttajaksi.

Ai niin, meillä on uusi auto. Tai siis käytetty, mutta eri auto. Kulta kävi vaihtamassa edellisen siihen torstaina. Ajettuaan kymmenisen minuuttia huomasi, että moottorin varoitusvalo palaa. Auto huoltoon, mistä lausuttiin tuomiona, että katalysaattori on rikki ja pitää vaihtaa uuteen. Minähän olen autoummikko, mutta ilmeisen kallis osa on kyseessä, näin on kerrottu. Pitäisi kuitenkin mennä autoliikkeen piikkiin. Huh.

Perjantaina Kulta hukkasi auton toisen avaimen, ilmeisesti talomme pihalle. Siinä sitten jännitimme, kuka kumma on avaimen löytänyt, pysyykö uutukaisemme pihassa ja pitääkö heti maanantaina sarjoittaa lukot uusiksi. Onneksi lauantaina ilmestyi taloyhtiön ilmoitustaululle “Löydetty auton avain” -lappunen ja saimme taas kerran huokaista helpotuksesta.

Lienee sanomatta selvää, että kotimme vallannut kaaos ei ole kadonnut.

Ole hyödyksi, tee jotain.

Eilinen ilta meni hukkaan. Koska koko ajan pitäisi tehdä jotain hyödyllistä (mikä tällä hetkellä tarkoittaa vain ja yksinomaan gradua), saan huonon omantunnon siitä, että vietän kokonaisen perjantai-illan turhuuksien parissa. Katselin tv:tä, söin ranskiksia, join limua, surffailin netissä ja selailin löytyisikö Ikean kuvastosta mitään hyödyllistä pikkusälää keittiöömme.

Tämä kaikki oli kieltämättä mukavaa, mutta en saisi. Kaikki kiva tulee sitten kun: kun alkuvuodesta valmistun, kun olen vain töissä ja voin illat omistaa itselle, Kullalle ja ystäville. Kun on vihdoin omaa rahaa tehdä sitä mitä haluaa. Mitähän se sitten on mitä haluan, kaiken tämän välivaihe-elämän jälkeen? Ja ymmärrämmekö ystävieni kanssa enää toisiamme niin kuin ennen kun kaikki “tärkeämpi” on vallannut alaa heidän tapaamiseltaan?

Kulta seikkailee tämän viikonlopun Helsingissä, minä SPSS:ssä. Konkreettinen esimerkki siitä, miten työssäkäyvän ja (työssäkäyvän) opiskelijan arki eroaa toisistaan. Mutta onhan minulla uudet hiukset torstaisen kampaajan jäljiltä. Jos siitä iloa ammentaisin. Torstai oli muutenkin toivoa täynnä, sillä saimme nyt toisella yrityksellä Ikean PS-kaapin kasaan ilman vaurioita.

Toisaalta minulla on tuossa vieressä myös tyhjyyttään huutava keittiö, josta en tiedä, pitäisikö sille itkeä vai nauraa. Niin kuin koko elämälle. Molempia vuorotellen, mikäs sen parempaa.

Voisiko joku kertoa?

Olen ihmetellyt, että mikä kumma tämä ilmiö on? Ilmiö nimeltään Facebook. Briteissä asuvat ystäväni ovat jo kauan sitten pyytäneet liittymään mukaan joukkoon iloiseen, mutta olen kenties välinpitämättömästikin jättänyt kutsut omaan arvoonsa. Haluaisin jonkun kertovan, mikä on jutun todellinen juoni. Onko kyseessä vain pahemman laatuinen “munkin on pakko kun kerran muutkin” -ilmiö vai tarjoaako palvelu ihan oikeasti jotain uutta ja hyödyllistä – tai edes viihdyttävää? Rekisteröidyin mukaan ja nyt yritän ottaa selvää.

Yllä olevan kirjoitin viime viikolla; koukussa ollaan jo. Mukaan olen houkutellut myös Kullan, erään ystäväni ja työkaverini. Eivät varmasti jää viimeisiksi.

Palvelu herättää kyllä kysymyksiä. Mitä jos joku sellainen pyytää ystäväksi, jota en IRL sellaiseksi koe. Onko töykeää olla hyväksymättä kutsua? Toinen asia on se, kenet todella haluan päästää tietojani näkemään. Tänään naamakirjaan liittyi jopa pomoni ja koska hyvissä ja kaverillisissa väleissä ollaan, hän tietysti pyysi minua ystäväkseen. Hyväksyin kutsun, empien. Mitä jos hänen käsityksensä minusta muuttuu (huonompaan) tuolta saatavan lisäinformaation myötä ja tämä vaikuttaa jatkossa esim. työllistymismahdollisuuksiini. Tuntuu, että nyt liikutaan hitusen vaarallisilla vesillä.

Toisilla tuntuu olevan tavoitteena kerätä itselleen mahdollisimman monta – jopa muutama sata – “ystävää” ja osoittaa olevansa kulmakunnan suosituin. Hurjaa myös nähdä, kuinka paljon tietoa eräät laittavat itsestään näkyville – siis ihan kaikille.

Toisaalta, mikä loistava keino verkottua. Ja saada muutenkin jo kortilla oleva aika kulumaan.