Edistystä eri saroilla

Työ. Olen ollut nyt muutaman kuukauden nykyisessä työpaikassani ja oppinut valtavasti. Työ on kiinnostavaa, kivaa ja jännittävääkin. Joskus toki vastuu pelottaa ja stressaakin, mutta pidän työn haasteellisuudesta. Tuntuu, että työ antaa minulle enemmän kuin mitä se minulta vie. Tieto oman työn merkityksellisyydestä tuo hyvän olon.

Keittiö. Saimme eilen keittiöön uuden tason ja altaan. Tuolla ne makaavat keittiön lattialla tarkistusmittausten jäljiltä, mutta kertovat konkreettisesti siitä, että jotain tässä tapahtuu. Myös puuseppä kävi tällä viikolla kuuntelemassa lopullisen suunnitelman ja tilauksen; lupaili, että voisi mahdollisesti jo ensi viikolla saada osuutensa tehtyä. Keittiöön on tulossa enemmän tilaa ruokapöydälle, enemmän pintaa työskentelylle. Sekä ehkä se ihan paras ja ehdottomin: tiskikone 8 vuoden käsin tiskaamisen jälkeen.

Opinnot. Gradun välipalautuksen dedis on syyskuun lopussa. Kaksi päivää armonaikaa. Pakollista edistystä (ja hermoromahdusta) odotellessa. Voi helvetti.

Elämä. Kulta puhui eilen kauniisti niistä prinsessoista. Olin myös tilannut esitteen eräästä rakenteilla olevasta asunnosta (eräänä päivänä keittiöremontin aiheuttaessa ahdistusta). Niinpä haaveilimme iltasella tulevasta, mietimme millainen olisi unelmiemme koti.

Vauva-ajatuksia

Kävimme Kullan kanssa sunnuntai-iltana vierailulla tuttavapariskunnan luona. Visiitin tarkoituksena oli ihastella kuukauden ikäistä vauvaa, hitusen vanhempaa hauvavauvaa sekä uutuuttaan kimaltavia vihkisormuksia.

No joo. Siellähän elävät uuden perheen arkea. Ensin koira, sitten lapsi – ympäristökunnassa sijaitsevaan uuteen paritalonpuolikkaseen. Vähän sinne päin, muttei kuitenkaan. Siis että ei meille tuollaista. Ehkä ei niin kovin kauaksikaan, mutta asutaan nyt edes kaupungissa ja jätetään se koira hankkimatta. Kiinnostavaa kyllä toisinaan piipahtaa samanikäisten ihmisten elämässä, nähdä millaisiin ratkaisuihin ovat päätyneet. Voi sitten peilata, miettiä, mitä itse ihan tosissaan haluaa.

Miksi olin enemmän kiinnostunut koirasta kuin vauvasta? Miksi Kulta sanoi, ettei ehkä koskaan lapsia halua, ettei tunnu yhtään siltä? Sillä kyllä minä kuitenkin, ihan varmasti joskus. Miten hienoa olisikaan saada aikaan uusi elämä ja omistautua hetkeksi täysin toisesta huolehtimiselle. “Mitä jos siitä tulee kehitysvammainen?” kysyi Kulta eräänä iltana TV-ohjelman innoittamana. Siis mistä? Niistä meidän prinsessoista, joita ei ehkä tähän maailmaan halutakaan? Vaikeita kysymyksiä.

Pitäisiköhän muuttaa blogin nimi – Ahdistumassa?

Yritän:

• kirjoittaa gradua kun viereisestä huoneesta kuuluu hermoja raastava hiomakoneen jylinä
• olla stressaamatta siitä, kuinka naapurimme suhtautuvat tähän mekkalaan
• jaksaa hymyillä tämän kaaoksen läpi ja muistaa, että Kulta tekee arvokasta työtä
• saada kirjoitusurakkaa huomenna eteenpäin rauhallisemmissa olosuhteissa: pakenen remonttia vanhempieni luo, siellä on luvattu työrauha
• olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että osuuteni remontin etenemiseen on surkea hippu vain
• pitää mielessä sen toiveikkaan ajatuksen, että seuraava asunto, johon muutamme, on uusi ja remonttivapaa

Rahalla saa

Saunat on saunottu ja sen myötä (Kullalla) on hieman parempi mieli. Kuvassa näkyvä kaappi aiheutti rankan työviikon jälkeen päänvaivaa; ohjeet tuli luettua huolimattomasti, peltiä vääntyi ja mieli synkkeni. Ensin itse horjahdin lattialla maanneen osan päälleen, mutta onneksi kyseessä oli takaseinä, ei huolta. Seuraavaksi tuli lommo, ja toinen, ja kolmas kaapin etuosaan. Huono päivä, so to say. Nyt ehkä pitäisi palauttaa tuote liikkeeseen, kertoa kauniisti hymyillen, että rikki oli jo paketissa. Tai sitten katsoa keittiössä jo uutena epätäydellistä kalustetta.

Kulta ei kuulemma periaatteellisista syistä palautusoperaatioon osallistu ja mä en vaan, siis jaksa ja ehdi. Kun pitäisi saada keittiöremontti etenemään (tuonne piti tulla lakanat). Ja sit on se gradu. Ja enenevässä määrin stressiä siitä, mistä löydän itseni vuodenvaihteen jälkeen töistä. Lapista?

Hetki sitten Kulta soitti muutaman metrin päästä, viereisestä huoneesta. Halusi sanoa: “Mä rakastan sua”, ja se oli hyvä kuulla.

Tällä viikolla on tuntunut aiempaa vaikeammalta herätä aamuisin. Johtunee tuosta pimeyden saapumisesta. Huomenna ei onneksi tarvitse edes yrittää. Nukun, nukun, nukun.

Kuva Ikean sivuilta

Toivoa tulevasta

Olen luvannut palauttaa gradun senhetkisen version syyskuun loppuun mennessä ohjaajalleni (joka jaksaa edelleen hyväntahtoisesti tsempata työn edistymisessä). Lokakuun korjailen pahimpia puutteita ja marraskuussa on toivottavasti enää hiomista jäljellä. Marraskuun puolivälin jälkeen pitäisi sitten jättää gradu lopulliseen tarkastukseen ja julkaistavaksi. Joulukuussa kypsäri sekä yksi pirun tentti ja tammikuussa maisterin paperit minulle, kiitos. Näin on suunniteltu, toivottavasti toteutuu.

Yleisin gradun arvosana laitoksellamme on C, mistä voi päätellä arvioinnin olevan tiukan jäykkää. Aiemmin haaveilin M:stä, mutta nyt ovat nuo haaveet hävinneet. Nykyään haaveilen vain valmistumisesta, arvosanasta viis. Jos gradu ei kiinnosta edes itseäni pätkän vertaa, miksi sen sisältö tai arvosana kiinnostaisi muitakaan. Niin kuin ikinä.

Vaikka sekä gradu että viimeinen tentti vaativat vielä urakointia, ajatukset pitäisi samalla suunnata jo työnhakuun. Ilman sitä reilun kolmen kuukauden päästä edessäni siintää työttömyys. Mahtaisi olla aikamoinen pudotus työn ohella opiskelleelle olla yhtäkkiä kotona kädet täynnä aikaa. Töitä uskon kyllä löytäväni, mutta saatan joutua muuttamaan mieluisan työn perässä satoja kilometrejä, kauaksi Kullasta ja omasta kodista. Ihan pienesti ahdistaa tuo ajatus.

Päätyöni on nyt gradun eteenpäin vieminen, keittiöremontti edistyy sitä mukaa kun muut työt antavat myöten. Puuseppä ottaa yhteyttä ja tekee oman osuutensa kunhan ehtii. Tässähän tämä madellen etenee elämä. Tsuipadui. Mistä tämä tyyneys kumpuaa, kaikesta huolimatta?

Hävityksen kauhistus

Olisin halunnut ottaa erilaisen kuvan kertomukseni tueksi, näyttää kokonaisuudessaan, miten keittiöremonttimme edistyy. Työmaavalaisin on kuitenkin vielä hankkimatta ja kun toinen keittiön lampuista on jo irrotettu, entisestä hämärästä keittiöstämme on tullut suorastaan pimeä. Surkeat kuvausolosuhteet siis, joten nyt on tyytyminen ikkunalautakuvaan.

Yläkaapit on tyhjennetty astioista ja ovet irrotettu. Samoin yläkaapeista on sahattu ylimääräiset osat pois ja välitilan laatat revitty irti seinästä. “Ylimääräisiin osiin” kuuluu mm. kaappien alla ollut tyypillinen 50-lukulainen lasinen seinälokerikko, jota tulee vielä kova ikävä. Siinä on ollut niin suloista säilytellä suolaa, sokeria, kaakota, jauhoja, mitä ikinä. Ja kuten Kulta sanoi, kaksi tytöistä kyllä tappaa meidät, kun kuulevat, mitä olemme menneet tekemään. Joskus on kuitenkin pakko luopua ja nyt lasiset säilytysastiat viettävät kenties viimeisiä hetkiään ikkunalaudalla nököttäen. Niiden puusta tehty kehikko muuttui jo pikkusäpäleiksi Kullan sorkkarautakäsittelyssä.

Seuraavaksi pitäisi tyhjentää korkea kaapisto, jonka sisältönä on omia vaatteitani sekä liinavaatekokoelmamme. Vaatekaappi keittiössä? Joo tiedän, ei ole enää kauaa. Tässä kohtaa remonttiin tulee paussi, sillä tavaroiden seuraava sijoituspaikka puuttuu. Koska olohuoneessa on jo mm. liesi, tiskikone, kaapinovet ja hyllyt, sinne en haluaisi enää epämääräisiä vaatepinoja tunnelmaa kohottamaan.

Eilen oli hyvä päivä ja illalla meitä molempia hymyilytti. Vaikkakin tein graduani ja viereisessä huoneessa on remonttikaaos, pää kestää. Katsotaan, missä vaiheessa stressi kasvaa. Oikein itseäni ihmettelen: miten kummassa mua ei häiritse enempää remontin hidas eteneminen ja lukuisat siihen liittyvät selvittämättömät asiat…

Perjantain pukeutumishaaste

Jos nyt vastaisi, kun Onni kerran kauniisti pyytää. Jotenkin koen kyllä olevani blogosfäärin periferiassa; minulle saapuessani haasteet (siis tämä ja se yksi aiempi, johon en saanut vastattua) ovat jo valmiiksi kovin tuttuja muiden blogeista.

Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Palailimme puolisen tuntia sitten Kullan kanssa saunalta. Tällä hetkellä ylläni on ainejärjestömme saunaillan (josta siis pakenin oman talon saunaan) asusta karsittu versio. Ensinnäkin rakkaat harmaanmustat Filippa K:n farkut, jotka ovat lähes päivittäisessä käytössä. Lisäksi violetti pitemmän mallinen t-paita, H&M. Ja sit alusvaatteet tietty, ei muuta. Voi kuinka helppoa oli tämä.

Tämän lähemmäksi muotiblogia Aikuistumassa ei ikinä pääse. Enkä jaksa haastaa, kun tuntuu, että kaikki on jo haastettu. Laiskimus minä.

Ainejärjestön bileisiin mennessäni tunsin itseni vanhaksi. Olenhan sentään viidennen (tai laskutapaa muuttaen jopa yhdeksännen) vuoden opiskelija. Osa uusista opiskelijoista näytti lapsilta. Mutta niin sitä rouvanakin hetken porskutin mukana ja ymmärsin, että olen unhoittanut opiskelukaverini ihan suotta. Pitäisi nähdä useammin, vaikka valmistumisen lähetessä ei automaattisesti heihin tule enää törmättyäkään. Ihan jo ammatillista identiteettiämme vahvistaaksemme. Syyksi riittää myös se, että kivoja ovat.

Female bonding

Eilen soitti appi. Soittajan nähdessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että hitto, nyt se on tulossa tänne toimittamaan jotain asiaa. Meillä on tämän näköistä ja mun naamasta vuotaa verta. Ei ollut tulossa, kyseli vain vanhan hellamme mittoja, jotta saa keittiöremonttiasiat etenemään tahollaan. Oishan mun se pitänyt tajuta, herra kun on toisella paikkakunnalla töissäkin eikä juuri arkisin täällä pyöri.

Seuraavaksi soitti anoppi; se puhelu poiki teatterireissun tälle illalle. Meni hölmö tunnustamaan, että oli jo soittanut monta ihmistä läpi eikä kellekään sopinut. Että hätävaran roolissa tässä olen, mutta kelvatkoon se minulle :) Opetus nro 1: Älä koskaan paljasta, että ensisijainen seuralainen olisi ollut joku muu, vaan esitä asia niin, että juuri sinut halusinkin mukaan.

Kulta on ainakin tyytyväinen, että me kaksi edes hiukan bondaillaan aina välillä, vaikkei meistä sydänystäviksi asti olisikaan. Kultakin tulee hyvin toimeen oman äitini kanssa. Ihan lähiaikoina sain vastaanottaa Äipältä kehuja Kullasta, “kun on se niin iloinen ja kohtelias”. Vaikka onhan Äippä toisinaan varsinainen hölösuu, joka kertoi aikoinaan Kullalle ties mitä juttuja lapsuudestani ja luonteestani kun makasin sairaalassa sängyn pohjalla ja nuo kaksi jaksoivat ahkerasti käydä vierailuilla. Opetus nro 2: Älä jätä Kultaasi kahden äitisi kanssa, jos tällä on tapana innostua kertomaan, että “milla-emeliina on aina just tuollainen, jo pienenäkin se -”.

Mutta sopeuduttava on juttuihin kuin juttuihin, sillä on ne äidit vain niin ihania. Jos vaikka löytäisimme tänään uutta jutun juurta anopin kanssa.

Perjantaipohdintoja (mm. valmistunkohan koskaan ikinä?)

Tentti oli ja meni. Tai eihän se mennyt, sillä joudun uusintakierrokselle. En ehtinyt lukea kaikkea, joten luin tärkeimmät. Se ei suinkaan riittänyt. Kuuden esseevastauksen kirjoittaminen heikolla faktapohjalla olisi ollut vähän turhan luovaa minulle. Tapanani kun ei ole tenttivastauksissa turhia löpistä. Jotenkin vain nolottaa, että tentti siirtyy; käytinhän lukemiseen työaikaakin ja mun pitäisi oikeasti jo osata nämä asiat suoriutuakseni hyvin töistäni.

Kulta lähti varpajaisiin. Kuullessani, että sellaiset ovat tulossa jäin oikein miettimään, että mitä järkeä ja mikä oikeus. Omassa ajatusmaailmassani varpajaiset ovat samaa sarjaa kuin polttarit: “hyvä” syy ryypätä. Vai voiko varpajaisia viettää ihan rauhassa, tapahtuuko joskus niin? Wikipedia valaisee vauvan syntymän jälkeisiä perinteitä seuraavasti: “Rotinat taas usein tarkoittavat vierailua vastasyntyneen kodissa ruoka- tai muiden lahjojen kera, eli rotinoilla pyritään edelleen helpottamaan vastasyntyneen aiheuttamaa työnlisää. Rehellisyyden nimissä todettakoon että nykyiset varpajaiset harvoin helpottavat niitä välittömästi seuraavaa perheen arkea.”

En tarkoita, etteivätkö sekä naimisiin meno että lapsen saaminen olisi molemmat suuria asioita, mutta löytyisikö jokin muu tapa juhlia? Onko kaikille osapuolille kivaa ja reilua, että tuore isä lähtee kaveriporukalla heilumaan äidin jäädessä vauvan kanssa kaksin kotiin? Isän(kin) auttava käsi olisi tuossa vaiheessa varmasti kovin tarpeellinen. Toisaalta isä voi tarvita tilaisuuden purkaa tuntojaan. Se taas on valitettavasti osalle miehistä selvin päin vaikeaa ja mutkikasta.

Mutta mitä minä tiedän, kun en ole äiti enkä ole koskaan jutellut yhdenkään äidin kanssa siitä, miten ovat asian kokeneet.

Koska Kullalla oli kiire ja saunakaljatkin vielä ostamatta, lupasin heittää hänet juhlapaikalle. Tai ei mulle annettu juuri vaihtoehtoja, mutta mikäs tässä kun tenttiin lukeminenkaan ei taas vähään aikaan ole akuutti asia. Kiitokseksi kyydistä sain huudahduksen: “Voi jumalauta!” (täräyttäessäni vähän turhan vauhdikkaasti reunakivetykseen matalapohja-autollamme). Että kiitos vain ja hauskaa iltaa.

Koska mun pää on tänään vähän puupää, ajattelin järjestellä kotikaaosta. Jos se toisi samalla selkeyttä oloonkin. Ja sit mä katson Salkkarit ja teen intialaisittain maustettua kylmää kasviscurrya, jonka resepti on noin viikon odottanut keittiön pöydällä toteuttamistaan.

Turinoita kahvin lomassa

Kullan mummu käväisi synttärikahveilla ja taas tuli juttua Sinikoista ja muista. Niistä kaikista, joiden paikalleen jymähtänyt elämä ei ihan oikeasti kiinnosta. Samalla iskee aina syyllisyys siitä, että pitäisi kiinnostaa. Koska vanhoja ihmisiä pitää kunnioittaa, niin kuin on päähäni iskostettu. Niinpä kuuntelen silmiin katsoen, välillä hymyillen ja odotan hiljaa mielessäni milloin tarina loppuu, jotta saadaan sujuvasti aihe vaihtumaan johonkin kiintoisampaan. Keskustelusta tekee haastavan myös kuulolaite, joka ei tunnu aina toimivan. Siinä sitten arvaillaan, että meniköhän viesti perille. Usein ei mene.

Tällaisia asioitahan ei sanota, minä olen ilkikurinen kakara. Vaikka tarina olisi puuduttava, niin yritettävä on. Yritettävä olla mukava ja herttainen, sillä sukulaisiahan tässä ollaan. Ei väliä sillä, että kylään saatetaan tulla ennakkoon varoittamatta. Sillä eihän hän pahalla, niin on ennen ollut tapana. Eikä häntäkään varmasti kiinnosta minun turinani. Miten eri maailmoissa kaksi samassa kaupungissa samaan aikaan asuvaa naista voi elääkään? Sukupolvien välinen kuilu on vahvasti läsnä. Tai mistä minä tiedän, olisiko meillä ajatusmaailmoinemme niin kovasti yhteistä, vaikka olisimme saman ikäisiäkin.

Samalla harmittelen, miksen saanut tilaisuutta tutustua omiin isovanhempiini. Paitsi siihen yhteen, jonka aivot olivat jo höttöisen höperöt. Jos vielä eläisivät, ei minua varmasti harmittaisi tylsät jutut tippaakaan. Vaikka kuinka joutuisin ponnistelemaan ja muistuttamaan itseäni, että hymyä tyttö. Koska he olisivat ihan oikeasti sukulaisia ja selittäisivät osaltaan sitä, miksi minusta on tullut juuri tällainen. Itsekästä, eikö vain.

Kulta on onnekas kun hänellä on vielä 30-vuotiaana noin hyväkuntoinen ja mukava mummu, joka tahtoo varmasti kaikille vain pelkkää hyvää. Eipä taida olla samaa tarjolla omille kakaroille.

Hiisistä ja jatuleista

Eilen kävimme illalla ulkona (wohoo). Ja palasimme kotiin yhdentoista maissa. Kivaa oli, mutta ai myös sitä ihanuutta kun sai kaivautua oman peiton alle lämpimään. Poljimme varta vasten pubiin toiselle laidalle kaupunkia, jotta samassa korttelissa asuva ystäväpariskunta olisi helpommin mukaan houkuteltavissa.

Paikalla olivat yllättäen Kullan vanhemmat. Myös taktiikkamme toimi: pariskunta laskeutui yläkerroksista katutasoon. Heidän lisäkseen saimme seuraamme vielä hetkeä myöhemmin kaksi tyttöstä (tuo aina niin iloisen eloisa parivaljakko), joista toista Kulta innostui haastamaan jälleen kiivaaseen keskusteluun. Puhe hyppelehti hiisistä kartanoiden ja ruukkialueiden kautta jatulintarhoihin :) Jokin kumma siinä on, että nuo kaksi kun kohtaavat, niin sanan sijaa on muiden yhtäkkiä vaikea saada.

Ensi viikolla on tämän tutkinnon puitteissa viimeinen tentti. Paitsi tietty on vielä myös kypsäri, jos gradu joskus valmistuu (huonolta on näyttänyt viime kuukausina). Mutta kypsäriä ei oikeastaan voi laskea, kun se nyt vain on joku turha historiallinen jäänne ja läpihuutojuttu.

Tenttiin tuleva asia kiinnostaa ihan hurjasti; onnistuin siis säästämään tenteistä “parhaimman” viimeiseksi. Ja monta vuotta on säästettykin. Ainoana ongelmana on tentaattori, joka on aivan liian teoreettinen, pikkutarkka pilkunviilaaja. Tutkija, joka on vieraantunut käytännön töistä. Pitänee siis keskittyä opettelemaan taas hänen oman tutkimusalansa asiat ulkoa. Ja vähän kaikki muutkin asiat. Mitä sillä kokonaiskuvalla tekee, kun voi brassailla termeillä.