Voimatonna

Eilen mulla piti olla todella mielenkiintoinen ja jännittäväkin työpäivä, mutta aikataulut muuttuivat ja päädyin kuluttamaan aikaani opiskellen. Päivän saldo ei siis ollut kovin jännittävä, mutta mielenkiintoinen joka tapauksessa. Luin viimeiseen tenttiini ja imin innoissani tietoa myös käytännön työn tueksi.

Innostuksesta huolimatta vireystilani kuitenkin laski laskemistaan. Ensin ajattelin työviikon väsyttävän, sitten epäilin, että lounaaksi syöty surkean pieni pizzan pala veti olon höntiksi. Kotiin päästyäni ja syötyäni olo ei kuitenkaan helpottanut, joten yritin nukkua heikkoa oloani pois. Herättyäni kuumemittari kertoi, että lämpöä on. Yöllä nukuin vielä lähes 12 tuntia, joten unta kertyi yhteensä sellaiset 14 tuntia. Ja tänään päivällä lisää.

Kulta kävi äsken ruokakaupassa ja lähti vielä hakemaan leffaa. Pyysin jotain kevyttä, muttei kuitenkaan yhtä kevyttä kuin viimeksi katsomamme The Holiday, joka oli höttöydessään jo turhauttava.

Katselin äsken ikkunasta, kuinka Kulta käveli kauppaan ja takaisin. On se vain niin gullig kangaskasseineen. Ihan liikaa olemme viime aikoina toisillemme tiuskineet. Pitää vain yrittää: yrittää muistaa olla kiva, reilu ja ymmärtäväinen. Kummankin toisilleen.

Muisto mummolasta

Vietin illan Äipän kanssa jutustellen ja teetä juoden. Siinä sivussa korjailin ja parsin myös muutamia vaatteita jälleen uuden veroisiksi. Kotiin palatessani kassista löytyi Vilnan-tuliaisia, entistä ehompia vaatteita sekä kolme paria villasukkia.

Mummoni kuoltua vajaa 20 vuotta sitten hänen valtava villalankakokoelmansa löysi uuden kodin erään sukulaistädin luota, sillä meidän perheessämme ei kutomista ole harrastettu. Nyt olivat viimeisetkin lankakerät muuttaneet muotoaan ihanan lämpimiksi sukiksi, jotka tupsahtivat vanhempieni postiluukusta menneellä viikolla. Koska sukat olivat täsmälleen sopivan kokoisia minulle ja olen perheen epävirallinen vilukissa, sain itselleni kolme paria neljästä.

Nukun villasukat jalassa suurimman osan vuodesta ja muutenkin ne ovat lempiasusteeni niin kotona kuin kylässäkin. Reissuun ei sovi lähteä ilman lämmintä sukkaparia. Jos on varpaista kylmä, koko tyttö tärisee, tiedättehän.

Mummollani oli tapana joulun lähestyessä mitata meidän lastenlasten jalkaterät; meille kai kerrottiin, että kiinnostaa niin kovin, kuinka paljon pienet jalkamme ovat taas kasvaneet. Tätä mittausta seurasi takuuvarmasti jouluaaton pehmeä paketti: uudet villasukat, taidokkaasti ja kauniisti kudotut. Vuosien myötä monet muillekin alun perin kudotuista sukista ovat päätyneet omistukseeni. Ne ovat konkreettinen muisto mummostani, johon en oikein ikinä päässyt tutustumaan. Sillä mitä sitä juuri koulunsa aloittanut lapsi vielä ymmärtää.

Nyt sain vielä viimeiset, samoista langoista valmistetut parit, lähes yhtä täydellistä jälkeä. Mummon sukkia ei mikään voita, mutta tuntuu kuin olisi taas joulu.

A la playa

Juhlat onnellisesti takana. Vaikka eilen aurinkokin paisteli, hiekkarannalla oli osan ajasta kovin kylmää ja tuulista. Kulta oli pukeutunut sään mukaisesti Luhdan 70-lukuiseen kevyttoppa(hiihto)takkiin, moni muu juhlien teeman mukaisesti Torremolinos-henkisiin asukokonaisuuksiin. Eivätkä huomanneet, että oli kylmä. Ja oli niillä varmaan nälkäkin, mutta hauskanpito vei kaiken huomion.

Mun mielestä teemajuhlat on yleensä väsyneitä, mutta nyt ei ollenkaan. Ihanaa kun niin moni oli jaksanut nähdä vaivaa asujen ja rekvisiitan suhteen. Pohdin kyllä eilisen ja tämän päivän aikana muutamankin kerran sitä, miksi pitää aina juoda niin pirun paljon, jotta olisi hauskaa. Itse kun yleensä täysin tai lähes selvänä menoa seuraan, olen sitten toisinaan vähän tylsä. Kun en jaksa aina innostua niistä illan viimeisistä ideoista ja hypätä mukaan kaikkiin seikkailuihin.

Loppukesän yössä soinut kitara toi hyvän olon, samoin Kullan vajaan halauskiintiön eilinen täyttäminen. Paikalla oli hirveästi mukavia ja fiksuja ihmisiä, kunpa vain olisin saanut jutella heidän kanssaan enemmän ilman humalaa. Mutta tänäänhän oli jo krapula, kiire saada tavarat kasaan ja paikat siivottua sekä tarve päästä kotiin lepäämään ennen arjen koittoa. Olisi toisaalta ollut myös se auringonpaiste hiekkarannalla ja toisten seura, mutta aina se menee näin.

Hommia ja hämmennystä

Hain tänään uuden ajokorttini. Nyt on vihdoin kaikki nimenmuutokseen liittyvät asiat hoidossa – lähes neljä kuukautta sain niiden kanssa aikaa tuhlattua. Sinänsä merkillistä huomata, että olen käytännössä elänyt tuon ajan ilman henkilöllisyystodistusta; passin sain kyllä jo aiemmin, mutta eihän sitä ole järkeä mukana raahata. Entisellä nimellä oleva ajokortti taas on tavallaan huijausta ja hiukka turha.

Jalkaani vaivasi helle, juuri niin kuin arvelin. Lääkäri hajotkoon omiin veikkailuihinsa. Lopetin nesteenpoistolääkkeiden syömisen lyhyeen, sillä pohkeeni kramppasi kivuliaasti torstain vastaisena yönä. Jalan turvotus on silti vähenemään päin, lähes jo kadonnut lämpötilan laskiessa :)

Huomenna suuntaan länteen, ohjelmassa on Kullan ja kahden hänen ystävänsä yhteiset 30-vuotiskekkerit. Kulta meni jo tänään edeltä, suoraan työreissulta Helsingistä. Aion olla tällä kertaa täysin vieraan roolissa ja stressaamatta järjestelyistä. Eipä minulta toisaalta kukaan ole apua pyytänytkään.

Eniten stressaan ehkä siitä, että paikalla on taas Kullan ex, jolla ei edelleenkään ole avecia mukana, mikä ehkä hiukan normalisoisi tilannetta. Hänen ja Kullan perheen välit ovat kovin kiinteät edelleen, mitä pidän omituisena ja vaivaavana. Olen kyllä monesti selittänyt Kullalle, miten asian koen, johon hän vastaa: “Mutta hei, sä olet mun vaimo!” Tiedän Kullan olevan oikeassa, mitä ihmettä meuhaan. Ja kuitenkin… Aiheesta kenties joskus lisää.

Tänään pitäisi vielä jaksaa:

• kirjoittaa viimein valmiiksi kameraan liittyvä korvaushakemus vakuutusyhtiölle
• poistaa jalkakarvat
• polkaista äidin ompelukoneen äärelle ottamaan ylimääräistä pituutta pois farkuista (ostin liian pitkät alesta, kun muuten olivat vallan ihanat)
• tyhjentää pursuavat roskikset
• raspata & rasvata jalat
• lakata kynnet
• miettiä, mitä tarvitsen mukaan huomiselle mökkireissulle

Ja vielä: pahoittelen, että blogini haamupäivittyy Blogilistalle jatkuvasti. Epäilen asian liittyvän WordPressiin, sillä Äitiyspakkaus näyttää painivan saman ongelman kanssa.

Polvien narinasta elefanttijalkoihin

Viikonloppuinen leirimme oli uuvuttava, kaukana leppoisasta pyöräretkestä. Noin 150 kilometrin mittaiseksi arvioitu reitti paljastuikin todellisuudessa lähes 170 kilometriksi mäkistä maastoa. Tulipahan urheiltua.

Koska kaikki leirintäalueen mökit olivat varattuja, yövyimme teltoissa. Telttailu sinänsä oli jälleen kerran mukavaa, mutta asumustemme paino tuntui polkiessa piinaavalla tavalla. Toisen päivän aamuna matkaan lähtiessämme lihakset eivät varsinaisesti olleet kipeät, mutta 85 kilometrin edestä väsyneet. Kuin kruunuksi kaikelle sääolosuhteet olivat äärimmäiset: ensimmäinen päivä hellettä ja toinen sadetta.

Voimat loppuivat erityisesti toiselta ystävistämme ja hänen vauhtinsa hiipui hiipumistaan. Kullan veli saapui pelastavana enkelinä hakemaan painavimmat tavaramme kesken paluumatkaa autoonsa. Uskallan epäillä, että ilman tuota apua emme olisi saaneet koko joukkiota kunnialla maaliin saakka.

Sunnuntaina kotiin päästyämme hellimme Kullan kanssa lihaksiamme kylmägeelillä, maanantaina jatkoimme palauttelua saunomisen merkeissä. Itse olin kuitenkin eniten huolissani polvistani, jotka tuntuivat jokseenkin kuluneilta. Varmasti niistä olisi kuulunut narinaa, jos tarpeeksi tarkasti olisi päässyt kuuntelemaan.

Maanantai-aamuna jätinkin pyörän varastoon lepäämään: annoin polvilleni aikaa levätä ja ajoin bussilla muutaman pysäkinvälin töihin. Töissä ja sieltä kotiin kävellessä vältin sitten polvien turhaa koukistelua. Eilen hyppäsin jo totuttuun tapaan pyörän selkään ja tänään tuntuu siltä, että joku ystävällinen nivelhuoltomies on käynyt öljyämässä niti-nati-polveni.

Eilen odotti kuitenkin yllätys uusi ja helteillä yleensäkin vaivannut jalkojen turvotus kasvoi uusiin mittoihin. Varsinkin oikea jalka, jossa verisuonet ovat mitä ovat, turposi nilkan ja jalkaterän alueelta valtavaksi. Ei se nyt varsinaisesti kipeä ole, mutta inhalta näyttää ja tuntuu. Sellainen kiristyksen ja paineen tunne siihen turvotuksen myötä on syntynyt. Koska turvotusta (nestettä) on kertynyt jonkin verran myös jalkapohjaan, astuminen tuntuu epämukavalta.

Kävin eilen työarvauslääkärillä, joka veikkaili kaikenlaista niveltulehduksesta nivelreuman kautta allergiaoireisiin. Ja minäpä sanoisin, ettei mikään noista. Ihan vain siksi, ettei jalka ensinnäkään ole kovin arka, ei punoita eikä sitä varsinaisesti särjekään. Olisi määrännyt minulle 3 päivää eli loppuviikon sairaslomaa, mutta kieltäydyin kunniasta. Koska ensinnäkään jalan tilanne ei estä työntekoani ja toisekseen olen uusi ja innokas työntekijä, joka palaa halusta oppia joka päivä jotain uutta. Ja mitä mun pitäis kotona tehdä, maata jalka ylhäällä ja odotella, että saan nilkkani takaisin?

Lääkäri määräsi hoidoksi antihistamiinia (ei minkäänlaista vaikutusta yhtään mihinkään) sekä nesteenpoistolääkettä, joka vessassa ravaamisesta päätellen tekee juuri sen, minkä lupaa. Vielä kun saisi nesteen poistumaan oikeasta kohdasta elimistöä. Enkä kuivuisi kokoon kuumuudessa. Siinä muuten yksi negatiivinen asia uudesta työpaikastani; kuumuus tekee olosuhteista epäinhimilliset sekä työntekijöille että asiakkaille.

Yllä olevassa kuvassa siis milla-emeliinan ja Kullan kotiin muuttanut norsu. Vasemmalla pilkistää isovarvas ja oikealla näkyy hyttysen tms. pistos. Tuon pallon alla on piilossa, uskokaa tai älkää, ihan normaali, siro nilkka. Laitan vaikka kuvan kun se taas löytyy.

Leiri

Sain tänään työtodistuksen edellisestä työpaikastani. Niin, juuri sieltä, missä jaksamiseni oli loppuvaiheessa, no, lopussa. Pahan mielen ja stressin purkaminen esimiehelle viimeisellä viikolla oli tehnyt tehtävänsä: se, että vastuuta olen kantanut ja työni huolella hoitanut, ei jää työtodistuksen tekstistä epäselväksi. Ja mitä minä vanhoja muistelemaan, uudet kujeet kun saavat hymyn huulille. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni työssä, joka ei tunnu pakolliselta väliaikaisratkaisulta. Sellaisessa, jota voisin kuvitella tekeväni isona. Mikä onnellisinta, työ vastaa täysin koulutustani.

Huomenna lähdemme Kullan ja erään ystäväpariskunnan kanssa pyöräleirille, jollaiseksi olen kahden päivän ja noin 150 km:n retkemme arvovaltaisesti nimennyt. Telttailemme ja saunomme leirintäalueella puolessa välissä matkaa. Kenties nautimme muutaman oluenkin palkkioksi hyvin tehdystä työstä. Samaiselle leirintäalueelle on kuulemma tulossa viikonlopuksi moottoripyöräporukkaa, toivottavasti ei sentään -jengiä.

Eilen kävimme hamuamassa kaupan hyllyiltä pähkinöitä, välipalapatukoita ja sen sellaista nopeasti energiaa tarjoavaa syömistä. Lisäksi olemme keräilleet omista yläkaapeistamme ja molempien vanhemmilta muuta tarpeellista roinaa: teltta, makuupussit ja -alustat, pyörälaukut, trangia, sadeasut ja sitä rataa. Ja sitten täytyy muistaa juoda ihan melkein jatkuvasti, ettei kesken kuuman matkan uuvahda. Ässäksi hihaan nestehukan varalle saimme Kullan vanhemmilta Camelbakin: letku suuhun ja matkaan.

Tänään sain töissä oivallisen muistutuksen siitä, että liian vähäinen juominen, pitkä seisominen kuumassa ja muutenkin huonossa huoneilmassa ja taipumus pyörtyillä keskivertoa helpommin ovat kinkkinen yhdistelmä. Onneksi olen kokemuksen kautta oppinut tunnistamaan vaanivan pyörtymisvaaran ja ymmärsin poistua ajoissa huoneesta toisaalle istumaan, juomaan ja vilvoittelemaan. Pyörtyminen oli todella lähellä: korvissa tuttu, juuri ennen tajunnan menettämistä tuleva tunne. Ja sepä olisi ollut kyseisessä tilanteessa vähintäänkin kiusallista. Toisaalta onhan tuo vallan taidokasta, jos ihan oikeasti osaa nykyään niin hyvin tunnistaa olonsa, että voi sen avulla välttää turhat kaatuilut.

Huomiselle toiveissa vilvoittavaa myötätuulta.

Ystävät hyvät

Näin maanantaina tyttöjä. Laskeskelin tuolloin, että olin viimeksi nähnyt 10. heinäkuuta – niin kuin ketään. Kokonaiset 20 päivää – piti oikein kalenterista laskea – olin omistanut työnteolle ja siitä toipumiselle, tuskaillut yksikseni kiireen ja stressin määrää. Minä, jolle ystävät ovat (joskus ainakin olleet) tärkein asia elämässä, teen tällaista. Annan heidän lipua kauemmas. Olo oli huono ja syyllinen.

Maanantai-ilta toi kuitenkin hyvän olon takaisin. Arvelin kuuden aikoihin lähtiessäni tulevani kotiin kymmenen-yhdentoista aikaan, mutta toisin kävi. Yritin noihin aikoihin tehdä lähtöä, mutta kun tytöillä on tyttöjen jutut ja niitä on mukava jakaa. Niin mukava, ettei raaski lähteä kotiin. Niin mukava, että lähtee kotiin vasta yön pimeimpänä hetkenä, sateessa kävellen.

Puhuimme miehistä, sitoutumisesta (ja vähän sen pelostakin), lapsista (ja niiden kaipuusta), elämänmuutoksista, alkoholismista, sukulaissuhteista, ihan vaikka mistä. Itkimme ja nauroimme. Ensimmäistä kertaa ikinä asumme kukin miehiemme kanssa yhdessä ja yhtä lukuun ottamatta sitoutuminen on edennyt vähintään kihloihin asti. Aikuistumassa olemme, ei voi kieltää.

Onnellinen olen, kun minulla on tytöt elämässäin. Vieläkin hyvä olo.

Eilen aloitin myös työt uudessa paikassa. Kaikki on taas uutta, mutta nyt innostavalla tavalla. Ei häiritse yhtään opiskella iltaisin työhön liittyviä asioita, päinvastoin. Työajat ovat normaalit, pääsen ihan oikeasti lähtemään neljältä(!) kotiin, jonne polkaisen seitsemässä minuutissa. Myös työtahti on rauhallinen, saan kiireettä opetella ja ihmetellä. Lisäksi ohjaajani/huonekaverini on todella miellyttävä ja sydämellinen ihminen. Jotta jee :)