Ain laulain työtäs tee?

Eilen oli ristiriitainen päivä. Työjutuista tuli taas paha mieli ja kotiin tultuani pillahdin itkuun: väsymyksestä, ahdistuksesta, kiukustakin. Kerta ei ollut ensimmäinen, tätä on sattunut viime päivinä liian usein. Illalla viimeisenä stressaan työasioita ja aamulla tuntuu pahalta herätä uuteen työntäyteiseen päivään. Kymmentuntisia päiviä, joiden ohella pitäisi jaksaa vielä tehdä gradua. Voitte arvata, en jaksa.

Tilannetta pahentaa työkaveri, jonka pitäisi auttaa minua, muttei sitä tee. Suhtautuu välinpitämättömästi naureskellen avunpyyntöihini, jättää oman osuutensa tekemättä ja laittaa minutkin yhteistyökumppaneiden silmissä lupauksineni huonoon valoon. Miten sitä jotkut ihmiset saavatkin pitää työnsä, vaikka toiminta on tuota luokkaa. Työsuhteeni nykyisessä paikassa kestää heinäkuun loppuun. Kuun kolme viimeistä viikkoa kaikki muut samoja projekteja tekevät ovat lomalla. Tuolloin asioiden eteneminen on kokonaan minun vastuullani, mutta eipähän tarvitse yrittää paimentaa aikuista ihmistä.

Iloa eiliseen toi lapsuudenystäväni, joka on kaupungissa häävalmisteluidensa tuomana. Hän soitti ajaessani töistä kotiin ja pyysi kävelylle. Reippailimmekin illalla 1½ tuntia lähiseudun metsissä ja pulputimme kilvan kuulumisia. Ihan sama, ollaanko tavattu viimeksi kuukausi vai vuosi sitten, sen tytön kanssa ei hiljaista hetkeä tule. Olemme tunteneet 23 vuotta, mikä tuntuu iäisyydeltä. Ei tarvitse miettiä, mitä tuo minusta ajattelee, millaisena minua pitää. Kyllä se tietää: on nähnyt minun kasvavan ja tuntee taustani. Taisipa sattumalta jutella silloisen tulevan aviomiehenikin kanssa muutaman vuoden ennen minua, kaukana muilla mailla.

On hienoa päästä ensi viikolla ensimmäisiin oman ystäväni häihin. Ei tarvitse arvailla ulkonäön perusteella, kuka on morsiamen ja kuka sulhon äiti ja tiedän jopa morsiamen sukulaisista muutaman etukäteen. Lisäksi hääkirkko ja juhlapaikka ovat niin lähellä, että voimme sään salliessa matkata juhliin jalan. Yleensähän kesäjuhlien alussa mekko on jo valmiiksi rypyssä ja nälkä kova autossa istumisen seurauksena.

Suun hymyyn sai myös ullan kommentti. Olin jo lakannut odottamasta kommentteja postauksiini, niin harvinaisia ne ovat viime aikoina olleet. Ehkäpä osittain juuri siksi tuo lämmitti niin kovasti mieltä.

Olutterapiaa

Tähän on tultu: töissä käynti väsyttää pään ja virittää hermot niin äärimmilleen, että kotiin tultua illan aloittaminen oluen seurassa tuntuu todella hyvältä ajatukselta. Olen siis vanha ja väsynyt sekä ah, niin tylsä.

Kuten edellisestä voi päätellä, töissä kiire sen kun jatkuu. Toivottavasti viimeisetkin sinnittelijät jäävät pian lomalle eikä kukaan enää nakita minulle lisää hommia. Nämä riittävät, kiitos. Yritän parhaani, mutta aika ei vain riitä. Aiemmin en muista oman lomattomuuteni tuntuneen näin raskaalta.

Kulta ottaa torkkuja ja tuhisee sängyllä tuossa takanani. Oli aistinut väsymykseni (vähemmästäkin valituksestakin käy selväksi ihan kelle tahansa) ja laittanut minulle ruoan valmiiksi kun saavuin kotiin. Ja oli tänään pessyt lattiat ihan vain pikkuruisen vihjauksen tuloksena. Tuollaisten tekojen ansiosta se, että toinen aina vain lomailee kun itse tekee pitkää työpäivää, ei häiritse ollenkaan niin paljon.

Yritän vielä saada houkuteltua veljeni tyttöystävineen meille illemmalla kylään. Sillä tällainen sadepäivä on täydellinen kyläilypäivä, eikös juu. Ja kiva on vieraita kutsua kun on vastapestyt lattiat. Plus että siitä saa hyvän syyn juoda toisen tölkin olutta.

Meidän koti

Asunto on rakas, siitä ei pääse mihinkään. Olemme uhitelleet, että tätä emme koskaan myy, laitamme vaikka vuokralle kun on aika muuttaa isompaan asuntoon.

Näissä neliöissä on kuitenkin muutamia asioita, jotka ärsyttävät – toisinaan enemmän kuin muulloin. Remontti on tehty aikoinaan puolihuolimattomasti, laitettu asunto äkkiä myyntikuntoon. Pientä hiomista olisi monessa paikassa. Ei me sitä ensi-ihastuksen huumassamme edes huomattu. Tai välitetty moisesta. Näin heti Kullan ilmeestä, että tämä se on ja itse ajattelin samaa. Valoa tulvi sisään valtavasti vaikka elettiin pimeintä aikaa vuodesta. Ensimmäisenä iltana kun asuntokauppojen jälkeen ihailimme rakkaamme tyhjiä huoneita, ikkunasta näkyi ilotulitus ja oli hyvä olla.

Ensimmäisenä vuonna kylpyhuone joutui remonttiin, nyt on jo pitkään ollut keittiön vuoro. Keittiön osalta olemme jymähtäneet suunnitteluvaiheeseen. Muovimaton alta esiin kaivamani puulattia on kaivannut kunnostusta jo yli 1½ vuotta. Vanhat keittiökaapit olivat yksi piirre, mihin aikoinaan ihastuimme, nyt olemme käyneet mielissämme painia siitä, kunnostaako ne vai laittaako kaikki uusiksi. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että uudistamme vanhaa kunnioittaen ja puusepälle löytyy töitä.

Metsästimme iltasella keittiön koneita ja ai että, miten mahtavaan myyjään törmäsimme. Kulta sanoi, että hänelle tuli miehestä mieleen stand up -koomikko. (Johtunee vahvasta Keski-Suomen murteesta, useampaakin Jyväskyläläistä vitsiniekkaa ollaan kuultu.) Kun aluksi ei oikein tiennyt, että onko tuo nyt tosissaan, tietääkö se mistään mitään. Miten se voi luvata, että juu, onnistuu ja löytyy, kun muualta on välittynyt mielikuva, ettei onnistu sitten millään. Ja kuinka paljon se on oikein eilisiltana juonut. Johtuuko tuo väsynyt olemus totaalisesta kyllästymisestä työhön vai mikä homma tää nyt oikein on. Onko tuon nuuskapurkinkin pakko pullottaa farkun taskussa.

Ensivaikutelman perusteella olisin voinut marssia liikkeestä suoraan ulos siinä luulossa, että tuon kanssa ei ainakaan kauppoja aikaiseksi saada. Miten väärässä olinkaan. Ihan loistava persoona kunhan vauhtiin pääsi. Tiesi keittiökoneista enemmän kuin osasimme toivoakaan ja halusi ihan oikeasti löytää meille sopivan ratkaisun, vaikka esitimme vaikeita toiveita. Meille saattaa hyvinkin tulla rackMatic®-yläkorillinen astianpesukone ja pop up -nupillinen (tai mikä ikinä olikaan) liesi. Ihan vain koska myyjä oli niin ihanan loistava. Ja hänellä olisi edessään loistava ura viihdebisneksessä. Eikä siis tosiaankaan yrittänyt mitään lipevää vitsiä heittää, oli vain oma itsensä. Hymyilyttää jo valmiiksi, jos hyväksymme tarjouksen ja päädyn uudelleen samaan liikkeeseen.

Polttaa, polttaa

Tämän juhannuksen uusi tuttavuus oli kertisgrilli, joka ei saanut osakseen ihastustani. Ihan jo sen vuoksi, että luonto itkee tuollaisten tuotteiden takia. Ja myös siksi, että kyseisellä grillillä oli turhan suuret luulot itsestään yrittäessään leikkiä kokkoa – juhannusta kun vietettiin.

Mitä siitä, että olisi varmasti kovin järkevää tuikata tuollainen alumiinivuoka tuleen vain palamattomalla alustalla. Nääh, eihän se nyt niin paljoa kuumene, on jalusta ja kaikki. Ja mitä siitä, että vastaavat vekottimet ovat aiheuttaneet muillekin huolia ja vaaratilanteita.

Vaan ehkä kuitenkin olisi hyvä ajatella. Vaikka järvi oli vieressä, ei ollut mukavaa huomata vanerin grillin alla muuttuneen hiillokseksi. Varsinkin kun suurempi roihu oli lähellä ja maasto ympärillä rutikuivaa. Onnettomuudet kuitenkin vältettiin eikä mitään arvokasta tuhoutunut.

Kiertelimme kaartelimme juhannuksena ympäri Varsinais-Suomea, treffasimme ystäviäkin. Hyvä oli reissu, mutta aloillaankin olisin viihtynyt. Siis jos. Näin juhannuksen aikaan iskee aina mökkikuume. Olisi kivaa olla omalla mökillä eikä pyöriä toisten nurkissa. Vanhempien mökkikin kävisi, mutta tarjolla on vain yksi siirtolapuutarhamökki kera pienen maapläntin.

Keskimääräinen mökinomistaja on 65-vuotias, lapsensa jo maailmalle lähettänyt pari. Siihen meillä on valitettavasti vielä jonnin verran matkaa.

Edit: Näyttipä olevan uutisissakin juuri juttua kertakäyttögrillien vaarallisuudesta. Metallihäkkyröiden ääressä on tainnut kuulua ärräpäitä ympäri Suomen.

Kaupunkilaisneito retkeilee

Pakkaamme tavarat kasaan ja lähdemme pikapikaa juhannusreissuun. Eilen aloitimme juhannuksen siirtolapuutarhamökillä grillaten. Taidan olla kaupunkilaistypynä melkoisen vieraantunut luonnosta: olisittepa nähneet, miten haltioissani olin yhdestä pienestä siilistä ja pihan poikki loikkineesta isosta rusakosta.

Mulla on juhannuksen suhteen yksi toive: haluan taas kokata saaristossa trangialla ja luulla olevani kovakin eränkävijä. Sain viime juhannuksena Ahvenanmaalla ensikosketuksen tuohon ihme-esineeseen ja olin hetkessä myyty. Hölmön hauskaa moisesta alumiinivekottimesta innostua.

Muihin kesän seikkailusuunnitelmiimme kuuluu pyöräretki ystäväpariskunnan kanssa jonkun lähiseudun järven rantoja seuraten sekä se ihan oikea seikkailu, kuumailmapallolento.

Kuva Trangian sivuilta.

Neidot punaviineineen

Ystäväni, jonka valmistujaisia viikko sitten juhlimme, hakee yhteistä asuntoa miehensä kanssa. Ihan yllättäen. Ihan hymyilyttää. Ovatkin jo jatkaneet puolivallatonta hengailuaan niin kauan, että ennemmin tai myöhemmin jompikumpi olisi kuitenkin halunnut jotain merkkiä sitoutumisesta. Tai sitten toisena vaihtoehtona olisi ollut laittaa peli poikki, päättää että ei näin, et sinä ole minua varten.

Tälle suhteelle pidän kovasti peukkuja, olen aina pitänyt. Aina se ei ole auttanut. Kerran menneisyydessä, ajatusten laukatessa kaukana tulevaisuudessa, suunnittelin jo mielessäni puhetta heidän häihinsä. Mikään puheen pitäjä en todellakaan ole, mutta aivoni vain heittivät ilmoille niin monta kaunista ajatusta heistä. Jossain vaiheessa jouduin jo moiset ajatukset hylkäämään. Toivottavasti nyt on parempi tilaisuus ja yhdessä asuminen oikea ratkaisu.

Heille minä tahdon Kullan kanssa kylään, heidän luonaan voivat neidot nauttia punaviintä ja miehet drinkkejä poikineen. Heidän kanssaan toivon nauravani aamuun ja heistä minä tahdon ystäväparin vuosiksi eteenpäin. Olkaahan onnellisia. Ja hei, löytäkää nyt se asunto ennen kuin opiskelijat taas syksyllä valtaavat kaupungin.

Ai niin, lotossa yksi oikein. Huomenna töihin.

Unten mailla

Aamulla herätessäni vatsassa juimi pahaenteisesti, mutta koska menkkojen ei pitäisi lähimainkaan vielä alkaa, oletin tunteen menevän nopeasti ohi. Vaan eipä mennyt. Särky paheni ja lopulta päätimme olla lähtemättä häihin, koska naamastani olisi tyhmempikin nähnyt heti, että tuolla tytöllä ei ole kivaa. Emme myöskään olisi olleet kyseisissä häissä tärkeimpien vieraiden joukossa (sulhanen on Kullan entinen työkaveri), joten hääparin ilo ja onni tuskin meidän puuttumisestamme miksikään muuttui. Peruimme majoituksen ja sovimme, että Kulta kirjoittaa huomenna hääparille kauniin kirjeen.

Aamupäivällä ehdin olla muutaman tunnin hereillä arpoessamme lähteäkö matkaan vai ei. Kun kotiin jääminen varmistui, nukkuminen tuntui parhaalta mahdolliselta ajanvietteeltä. Unen (ja särkylääkkeen) turvin on moiset vatsakivut ennenkin selätetty: keho korjaa itse itsensä eikä minun tarvitse muuta tehdä kuin makoilla sikiöasennossa ja katsella unikuvia. Siinähän sitä sitten viihdyin puoli kuuteen illalla, jonka jälkeen elo näytti jo valoisammalta.

Iltasella kävelimme vanhempieni luo, missä äitini ystävällisesti tarjosi punaviiniä vatsavaivoihin. Kultakin sai toki osansa, vaikkei ollut krapulaa pahemmasta kipuilusta tänään kärsinytkään. Kotona vielä väsäilimme iltapalaksi täytettyjä naan-leipiä, jotka korvasivat pita-serkkujaan paremman puutteessa. Vaikka pita-leivät kaupan valikoimasta puuttuivatkin, sain kuitenkin kassaneidiltä lottotositteen kaupan päälle, joten hyvä mieli jäi. Huomenna meillä on siis häviävän pieni mahdollisuus huolettomampaan loppuelämään.

Yli-ihminen

Kevyt ja leppoisa kesätyö, jonka ohessa jaksan tehdä vielä graduakin. Tai vaikken nyt ihan aina jaksaisi, niin teen kuitenkin, sillä täytyyhän se joskus loppuun saattaa. Hyvä olo itsestä ja ylpeä tunne omasta reippaudesta.

Harhaluulo, unelma ja huijatuksi tuleminen.

Huijannut olen ihan itse itseäni ja myös vähän liikoja luullut. Siitä samasta milla-emeliina-typysestä, joka kaiken hoitaa. Töissä kaatui vähän liikaakin vastuuta ja hommia niskaan kun eräskin, jonka piti kantaa vastuuta, poistui talosta 2½ kuukaudeksi yhdistetylle sairas-/kesälomalle.

En vain jaksa työpäivän aikana suoritetun aivojumpan jälkeen gradun kanssa enää edes venytellä. Viikonloput täytyy viilettää ties missä juhlissa ympäri maata, joten gradu on silloinkin läsnä vain stressaavina ajatuksina. Kotona on kaaos, johon Kullan tänään alkanut kesäloma tuonee helpotusta. Mutta silti.

Täytyy vain yrittää jaksaa. Kohtahan on jo joulu ja mulla on silloin lomaa. Nyt värjään mitäänsanomattoman värisen juurikasvuni pois. Ja varmaankin vähän irvistelen, sillä arka päänahkaparkani saattaa huutaa ja vähän punastuakin. Mutta eipähän tarvitse huomenna häissä rönttöisyyttään hävetä.

Elämä kuvina

Saimme tänään viimeisetkin muille menevät hääkuvat haettua liikkeestä. Olen kiitollinen henkilökohtaiselle labbistyöntekijälleni, joka jaksoi väkertää kuvien sävyt kuntoon :) Askartelupuuskassani kiinnitin kuvat heti pohjukkeisiin. Nyt kun saisi Kullan vielä kaivamaan puuttuvat osoitetiedot esiin, niin olisi viimeinenkin häihin liittyvä askare valmis.

Olen joskus ihmetellyt, miten joillain on kestänyt niin kovin kauan yksien kiitoskorttien lähettäminen, mutta nyt ymmärrän yskän. Kun se on se viimeinen velvollisuus, joka nyt vain on tehtävä. Mutta kun ne juhlat meni jo ja kiva osuus on ohi. Eikä tuo (leikkaa, liimaa), allekirjoita, tee siistit kuoret ja huolehdi postiin ole kymmenen ensimmäisen kortin jälkeen välttämättä maailman luovinta saati palkitsevinta puuhaa. Meidän korteillamme on toki vähän normaalia suurempi merkitys, sillä harva on meitä juhlahepenissämme nähnyt eivätkä kaikki vastaanottajat edelleenkään tiedä mitään meidän “karkaamisestamme”. Oi, musta on edelleen niin kivaa päästä yllättämään!

Sain tänään myös toisen episodin päätökseen: kamerani tuli vihdoin viimein huollosta. Tähän epäonniseen tapahtumaketjuun kului kaikkiaan kaksi kuukautta ja 400 euroa. Toivon, että vakuutusyhtiö pitää raha-anomuksestani, johon aion panostaa kaiken osaamiseni ja pyytää vielä Kullalta maailman pätevimmän todistajanlausunnon liitteeksi. Muuten on kameralle kertynyt ihan liikaa hintaa.

Tärkeintä kuitenkin, että nyt saan taas ikuistettua pieniä hetkiä parempaan säilöön kuin hataraan päähäni. Ja kohta voi itsekin taas uskaltautua kuviin kun vanhan alta kuoriutuu uusi, parempi iho. Ja elämä :)

Häät, osa 3

Tänään juhlimme tuoretta liittoamme vihdoin myös vanhempiemme ja sisarustemme kanssa. Ja oli siellä yksi mummukin (jolle oli varmasti kovin tärkeää päästä edes vähän juhlistamaan ensimmäisiä lapsenlapsen häitä). Kävimme syömässä 14 hengen porukalla ravintolassa. Sekä minun että Kullan isät pitivät lyhykäisen puheen ja minähän pillitin niin kuin on tuollaisissa tilanteissa tapanain.

Ravintola oli idyllisellä paikalla järven rannalla ja ihan onnistunut valinta, mutta toinen pöytämme tarjoilijoista oli hitusen huomiota herättävä. Nainen vaikutti krapulaiselta ja ennen kaikkea siltä, että kukaan ei ollut koskaan kertonut miten esim. lautasia kannetaan, minkä nyt luulisi olevan aika peruskamaa tarjoilijalle. Iloksemme hänen onnistui roiskia vain tippa kastiketta juhlaväen vaatteille. Suurempikin vahinko oli lähellä. Kotimatkalla Kulta kertoi, että naisen kaulaa koristi fritsu. Ja tarkennettakoon, että teini-ikä oli tälle “leidille” kauan sitten taakse jäänyttä elämää.

Saimme sisaruksiltani lahjaksi kuumailmapallolennon, joten tänä kesänä pääsemme vielä tuulen vietäviksi taivaalle liitelemään. Ihan innoissani olen jo nyt, sillä monet kerrat olen moisesta haaveillut katsellessani edessäni olevasta ikkunasta kuumailmapalloja. Kauniina kesäiltoina niitä saattaa nähdä useitakin kerrallaan taivaalla seilaamassa. Voikohan sinne ottaa kameran mukaan? Kai nyt sentään.

Lauantaina olimme ystäväni valmistujaisissa, ensi viikonloppuna on edessä häät sekä edellä mainitun mummun 80-vuotisjuhlat. Kesäviikonloput ovat totuttuun tapaan pirskeitä pullollaan. Kaikki juhlat koluttuaan osaa sitten taas syksyllä nauttia kotiviikonlopuista kynttilöiden loisteessa.