Ystävistä ja kavereista

Tänään olen saanut gradua eteenpäin. Ei pelkkää pyörittelyä, vaan ihan konkreettista edistystä. On ollut mukavaa hioa johdantoakin, kun siinä periaatteessa jo on kaikki tarvittavat asiat. Täytyy vain muutella järjestystä, etsiä muutamia lisälähteitä, kirjoitella metatekstiä. CTRL+X ja CTRL+V on olleet mun tämänpäiväisten ystävieni nimet.

Illalla tapaan opiskelukavereita. Kutsuin harvoja ja valittuja koolle, aikoihin ei olla nähtykään. Eikä nämä näkemiset tästä välttämättä lisäänny, kun osa alkaa jo valmistua ja muillakin on opinnot sellaisessa vaiheessa, ettei luennoilla kauheasti istuskella. Pari ensimmäistä opiskeluvuotta olivat kyllä hienoja: aina oli lounasseuraa, juttuseuraa, kahviseuraa. Ja se yhteenkuuluvuuden tunne oli jotain erityistä. Nykyään ei enää ihan kaikkien kanssa jaksa vaivautua juttusille saati sitten tunne ryhmähenkeä. Oma piiri valikoituu ja se piiri on käynyt jokseenkin pieneksi. Hauskaa kuulla, miten heillä menee. Ja vieläkin hupaisampaa livauttaa jossain sivulauseessa, että öhöm, nimeni on muuten nykyään Rouva Kultanen. Heille se voi olla isokin juttu, kaikki kun ovat itseäni nuorempia.

Rouva polkee

Posti toi tänään hääkuva-CD:n. Kuvaaja oli tehnyt hyvää työtä, jee. Olen vähän pikkutarkka näissä kuva-asioissa ja välillä jo epäilin, pyydänkö liikoja toivomuksiani esittäessäni. Kuvaaja oli kuitenkin tehnyt jälkikäsittelyssä myös sellaista extraa, mitä en tohtinut edes pyytää. Lopputulos on siis hyvä ja mieleinen.

Nyt täytyy vielä teettää kuvat paperille, jotta voin aloittaa kiitoskorttiaskartelun. Tai eiväthän ne kaikki oikeasti mitään kiitoskortteja ole. Toki meidän kanssamme juhlineita kiitämme, mutta muille kortti toimii lähinnä ilmoituksena siitä, että menty on, naimisiin. Valitsimme korttiin yhden polkupyöräkuvista, sellaisen, jossa minä ohjaan ja Kulta istuu tarakalla. Ihan oikein, rouva määrää tahdin :)

Äsken viiletin taas Kullan luo ja takaisin. Sillä samaisella pyörällä, milläs muulla. Istuskelimme sairaalan kahvilassa ja Kulta imi energiaa possumunkista. Myös eräs Kullan kaveri kävi moikkaamassa. Meidät on kutsuttu hänen luokseen Helsinkiin lauantaina iltaa viettämään. Itse olin sitä mieltä, että eihän me nyt, toinen on sairaslomalla ja kaikkea. Kulta sen sijaan jutteli, että saatettaisiin lähteäkin. Katsotaan nyt, saisinko vähän järkeä sen päähän.

Karhunpoika sairastaa

Kulta on tehnyt viime aikoina (taas) ihan hirvittävästi töitä ja stressi on ollut sen mukainen. Nyt sen kroppa sanoi itsensä irti moisesta rääkistä, kehitti jonkunlaisen tulehduksen ja Kulta joutui sairaalaan. Mulla oli eilen illalla syyllinen olo vain olla kotona köllötellä kun tiedän, miten kamalaa kyseisessä sairaalassa voi olla. Epäinhimillistä ja yksityisyyden suojaa loukkaavaa.

Eilen illalla kun alkoi näyttää selvältä, että Kulta joutuu jäämään yöksi, vein hänelle selviytymispakkauksen. Lämmin huppari ja villasukat, jos tulee kuumeessa yöllä kylmä, kirja toinen toistaan seuraavien tuntien tappamiseen, hammasharja ja -tahna sekä puhtaat alushousut, ettei tarvitse tuntea oloaan sairaammaksi kuin onkaan sekä korvatulpat, jotta nukkuminen muiden sairaiden vieressä ehkä onnistuu.

Toivottavasti pääsee pian kotiin tai vähintäänkin siirretään jonnekin kivalle osastolle. Onneksi ei tarvitse olla kuitenkaan liian huolissaan Kullan voinnista, ei vaikuttanut kuolemansairaalta. Uskoisin, että kun isketään antibioottia suoneen, Kullan olo kohenee nopeastikin. On se hölmöä, että sairaalan toiminnasta (tai no, toimimattomuudesta) tulee helposti ikävämpi olo kuin itse sairaudesta. Siellä on varmaan surkea työilmapiiri ja kurjaa olla töissä.

Edit: Kävin iltapäivällä katsomassa potilasta. Oli päässyt vastaremontoidulle osastolle, jossa sai kaupan päälle mukavat hoitsut. Siellä on hyvä oleilla ja odotella tervettä päivää. Vein mukanani pullon Vichyä ja yhden Paksun Pepen, joiden avulla sain loihdittua hymyn sairaalapedillä makaavan mieheni huulille. Oli hyvä olla siinä vieressä voimia antamassa ja päivää piristämässä. Vaimona – vastoinkäymisissä.

Kulttuuririentoja

Keskiviikkona olimme Kullan kanssa elokuvissa, eilen illalla teatterissa. Leffakaan ei ollut huono, mutta eilinen musikaali jätti hymyn huulille ja kappaleet päähän soimaan. Upeat musiikit ja lavasteet, ajankohtainen aihe ja lisäbonuksena serkku lavalla.

Onneksi on suvussa esiintyviä taiteilijoita, niin pysyy kulttuurissa kiinni. Kun itse ei aina jaksa ja viitsi järjestää. Tai ihan vain yksinkertaisesti muista, että muunkin älyllisen sisällön kuin tieteellisten tekstien vastaanottaminen tekee mielelle hyvää. Tuppaa toisinaan unohtumaan ihan jo romaanien lukemisetkin. Kullan huomautusten saattelemana: “Mikset sä ikinä lue mitään muuta kuin koulujuttuja?” olen tässäkin asiassa hitusen kunnostautunut.

Viime viikolla sain päätökseen Torgrim Eggenin Sisustajan (täällä muutama arvostelu kirjasta). Mitähän siitäkin osaisi sanoa? Monta kertaa teki mieli jättää teos kesken, toisaalta olen ihan tyytyväinen, että jaksoin kahlata läpi. Sairas ja omituinen kirja. Jos päähenkilön todellisuudentaju hämärtyy tuolla tavalla, voi vain ihmetellä, millaisen kirjailijan päästä moiset ajatukset sinkoilevat.

Nyt tieteen pariin. Olenhan kuitenkin palkattomalla lomalla gradua edistääkseni. Kaiken maailman riennot ja käytännön asioiden hoitamiset vain vievät aikaa arvokasta. Onneksi on vielä ensi viikko aikaa väkertää.

Myrsky laantuu

Voi, olen iloinen. Teitä on ollut täällä tänään paljon. Lisäksi hetken hiljaiselon jälkeen muutama uusi ihminen on innostunut tilaamaan blogini Blogilistan kautta. Jotta hei ja jihuu. Kiukkuaminen näköjään kannattaa. Ja vetää puoleensa väkijoukkoja.

Tänään tappelin itselleni kandidaatin tutkintoa paperilla kasaan. Laitoksemme opintoneuvonta on hajanaista ja puutteellista, joten moni henkilökunnastakin tuntui tietävän asioista ihan yhtä paljon kuin minä. Eli tosi vähän. Kyllähän kaikki olisi helppoa, jos olisin esimerkillinen opiskelija, joka valmistuu määräajassa, tuosta vain opinto-oppaiden viitoittamaa polkua. Kun on opiskellut kahdessa yliopistossa yhteensä kolmea pääainetta, sivuaineet ovat kirjava soppa vähän kaikkea ja opintovaatimukset ovat kahdeksan vuoden aikana, kas kummaa, muutamaan kertaan ehtineet vaihtua, kokonaisuuden hahmottaminen vaikeutuu. Myös ihan ns. ammattilaisille. Kaiken lisäksi olen niitä viimeisiä, jotka kynsin hampain pitävät kiinni opintoviikoista -pisteiden sijaan.

Minä kuitenkin (luulen, että) selvisin. Siitäkin iloinen oon. Nyt vain odottelen, että rattaat pyörivät. Hitaasti, mutta varmasti. Kandin paperit otan ulos tässä välissä, puolisen vuotta ennen maisteriutta, jotta helpotan tammikuista valmistumista. Jotta työn saanti ei sitten silloin hidastu yliopiston byrokratian vuoksi kovin paljoa. Ja onhan kiva olla edes “jotain”, niin sanoakseni.

Kävimme Kullan kanssa pankissa setvimässä raha-asioitamme järkevämmiksi. Ettei olisi ihan niin montaa tiliä ja korttia ja kaikkea. Ja ettei tarvitsisi enää miettiä, kuka maksaa ja paljonko kukakin on velkaa kelle. Saan myös luottokortin, siis jos saan. Jos arvon Luottokunta katsoo, että asuntolainan säntillinen takaisinmaksu ja noin 180 opintoviikkoa kertovat mitään luottokelpoisuudestani. Kun eihän sitä tiedä, jos vaikka ihan vain siitä ilosta, että minulle kyseinen kortti ojennetaan, sekoan ja vastuuttomasti käytän kaiken rahan minkä irti saan. Enkä maksa ikinä takaisin kellekään. Voi elämä.

Tämänpäiväinen palvelu pankissa korvaa huoltosedän eilen aiheuttaman kiukun. Toisissa pankeissa palvelua vain saa ja toisissa ei. Kannattaa ihan itse kunkin miettiä, haluaako pankissa enää ikinä jonottaa ja kuunnella mummojen jorinaa kun olisi itsellä kiire. Ja haluaako ihan tosissaan maksaa kaikesta “extrasta”, kuten nyt vaikka nettipankkitunnuksista, joiden luulisi olevan tänä päivänä ihan automaattinen etu jokaiselle. Toisaalla kun ei tarvitse.

Uhkailun alkeet

Kirjoitin tuossa taannoin kiukusta ja pettymyksestä, jotka kohdistuivat kamerahuollon setään. Voin kertoa, että tänään olen käynyt samat tunteet jälleen läpi, ihan saman aiheen tiimoilta.

Tällä viikolla tulee kolme viikkoa täyteen siitä kun vein kameran uudestaan huoltoon. Ja koko tämän 1½ kuukauden ajan toinen objektiivi on seissyt samassa liikkeessä, ilman että sille on tapahtunut yhtään mitään. Olisin olettanut viimekertaisen välikohtauksen jälkeen saavani nopeaa palvelua, mutta ei. Toiveajattelua. Koska herrasta ei kuulunut mitään, soittelin tänään, että missä mennään.

Kamera oli edelleen samassa jamassa, joten kyselin, pitäisikö minun tosiaan ottaa yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, jotta asia etenee. Tähän huoltosetä tokaisi, että: “En halua asioida ihmisten kanssa, jotka alkavat uhkailla. Haluan tehdä työni rauhassa.” Ilmeisesti tosi rau-has-sa ja hi-taas-ti. Päädyin siihen, etten itsekään tahdo enää moisen kusipään kanssa asioida (ilmaisin tämän tietysti asiallisemmin, I kept my cool, like always) ja kysyin, saanko kaikki rahani takaisin, jos haen omaisuuteni pois ja ryhdyn asioimaan toisen tahon kanssa. Ihme kyllä, sehän sitten kävi.

Tappiollehan tässä jään, sillä kuvat hääpäivältä jäivät tosiaankin ottamatta ja nyt kamera on seissyt tyhjän panttina 1½ kuukautta. Mutta pääasia, ettei tuo mies saa minulta penniäkään. Kun olen saanut omaisuuteni turvaan, alan levittää ilosanomaa kyseisestä yrityksestä. Suusta suuhun valokuvausalan tuttavilleni, netin keskustelupalstoilla, ihan missä vain. Tuollainen “palvelu” tulisi kieltää lailla.

Teinitäti

Viime päivinä on tullut shopattua. Niin kauempaa kuin lähempääkin. Myös ihan kulman takaa omasta kylän kaupoista. Yhdessä Kullan kanssa ja yksin. Olen varustautunut, tule jo kesä!

Kesän lähestymisestä on vihjeitä, mutta vielä eivät reikäisissä kesätossukoissa varpaat pärjää. Ihastuin kyseisiin kenkiin Thaimaassa ja ne lähtivät oitis mukaani, mutta minulta jäi ostosparatiisin huumaavassa tunnelmassa huomaamatta, että ne haisevat. Ihan konkreettisesti ja todella pahalle. Jos ovi jää auki siitä kaapista, jossa kengät majailevat, koko huone täyttyy hajulla. Eivät siis sovellu sisätiloissa käytettäväksi. Pistävä, kemiallinen haju johtuu keinomateriaalista, josta kengät on valmistettu. Veikkaanpa, että materiaali ei ole muutenkaan miellyttävä kesäkuumilla. Mutta on ne suloiset ja pehmeät jalassa.

Vaateostoksilla havaittua: askel suuntaa samoihin kauppoihin kuin kymmenen vuotta nuoremmilla. Joku saattaa edelleen myös katsoa tarpeelliseksi tarkistaa täysi-ikäisyyteni. Noin niin kuin vaikka Alkon kassalla. Ostettavaa kyseisistä vaateliikkeistä löydän edelleen ja papereiden kysymisen voi ottaa silkkana kohteliaisuutena, mutta jotain vikaa asetelmassa on. Kun ei tässä ihan teini enää olla, ei olla oltu seitsemään vuoteen. Ikäkriisin alkua?

No ei, hyvä minun on olla nahoissani ja vuosiluvuissani, mutta tämä on kummallinen ikä. Se, että vieras ihminen saattaa kutsua minua tädiksi, tuntuu edelleen hämmentävältä. Samalla olen kuitenkin ollut jo yhdeksän vuoden ajan ihan oikeasti täti yhdelle pienelle tytölle. Ja vähän vähemmän aikaa toisellekin. Pyöritellessäni päätäni teinien toilailuille voin hetkittäin itseni sellaiseksi tunteakin. Täti-ihmiseksi tosiaan. Ja nykyään kuvioihin on tullut myös rouvailut ja vaimoilut. Huisin hämmentävää.

Kuka kumma lomaa kaipaa?

Kahden ja puolen viikon tauko työnteossa edessä. Hyvä niin, koska mulla oli tänään töissä sellainen tunne, ettei musta ole kauheasti iloa kenellekään. Paitsi ehkä kahvitunnilla rupatteluseurana. Kun mulle täksi päiväksi nakitetut työt oli tehty, päätin sivistää itseäni lukemalla projekteihin liittyvää tietoa. Oman ammattitaidon kehittämistä ja tärkeääkin sellaista, juu juu. Mutta kun ei vain tunnu hyödylliseltä puuhalta konkreettisten aikaansaannosten loistaessa poissaolollaan. Toivon, että kesäkuun alussa töihin palatessani kuviot ovat siellä selkiytyneet ja päivät kuluvat miettiessä, miten tämän kaiken ehtii. Ei miettiessä, mitä seuraavaksi tekisin.

Töistä olen ottanut vapaata, jotta saisin gradua eteenpäin. Sen työstäminen on ollut jäässä monestakin syystä, tärkeimpinä häät, vappu ja työt. Nyt olisi taas aikaa, vain oma saamattomuus voi olla esteenä. Huomenna on kevään viimeinen graduseminaari, sen jälkeen seilaan enempi tai vähempi oman onneni nojassa.

Kesäkuun alusta lähtien koko kesä meneekin sitten töissä. Ei ole tekemisen puutetta, ei myöskään mahdollisuutta päästä sen suuremmin lomailemaan. Haaveilen siitä, että Kulta ottaa vastuun kotitöistä kesälomallaan vaimon ahkeroidessa konttorirottana. Katsotaan, miten pikkurouvan käy.

Tänään teen lämpimiä voileipiä, hyvä tapa tuhota sekalaiset ruoantähteet kaapista. Lounaalla väistelin soijapötkylöitä ja sieniä, joten maistuvalle ruoalle on tilausta.

Turisti toisen paras apu

Vietin kolme päivää töissä Euroviisujen nousuhumalassa. Viikonloppuna palaan vielä hetkeksi seuraamaan huumaa työntekijän näkökulmasta. Käyn vain välillä huoahtamassa kotona, keräilemässä voimia loppuhuipennukseen. Perjantain taidan pitää vapaata ja aloittaa vihdoinkin käytännön nimenmuutosoperaation lukuisten korttien ja muiden osalta. Huomenna täytyy vielä jaksaa herätä töihin. Miten ihmeessä sen teen, sitä kummastelen itsekin.

Ihanan värikästä porukkaa pääkaupunkimme kaduilla ja toreilla vaelteli ympäriinsä, silmille riitti ravintoa. Erityisesti ihastuin Raijan Airin matkustamohenkilökuntaan. Mikä parasta, kuulin, että pojista muutama on oikeastikin stuertti. Montaa hyvää ideaa osaa arvostaa vielä enemmän kun kuulee taustat.

Moni viisuvierailija tuntui myös olevan hukassa. Ihmettelen, jos viisujen tiedotus ei saa jälkikäteen kakkaa niskaansa. Sitä kun joutui itsekin toimimaan liian moneen otteeseen oppaana kanssaturisteille. Toisaalta oli hyvä huomata, että vaikken ole Helsingissä missään vaiheessa asunut, jonkin verran paikkoja ja reittejä on mieleen tarttunut minullekin suunnistusongelmaiselle. Suurelta osin Kullan ansiota, hän kun on minua Helsingin kaduilla ulkoiluttanut.

Kävin maanantai-iltana syömässä veljeni ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Tai uuden ja uuden, veljeni kun pitää omat asiansa ominaan, yleensä melko kauan. Tapaaminen oli miellyttävä, harvoin tulee täysin uuden tuttavuuden kanssa noin hyvin juttuun. Miellyttävä ihminen. Erityisesti jäi mieleen hymy, joka vilahti hänen kasvoillaan usein. Toivottavasti saavat rakennettua paljon hyvää välilleen: veljeni on vaikuttanut viime aikoina kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Jokin aika sitten en olisi uskaltanut vannoa samaa. Pikkuista siskoa hymyilyttää toisen onni.

Työmatkailu on mukavaa niin kauan kuin siihen yhdistyy uutuuden hohdokkuutta ja innostusta. Itse olen tässä loistavassa ihastumisvaiheessa, jossa kaikkien soisi viipyvän mahdollisimman pitkään. On kuitenkin myös helppo kuvitella, ettei hotellin suloisen pehmeistä lakanoista, valmiiksi katetusta aamiaisesta ja ravintoloissa syömisestä ikuisesti jaksa repiä iloa päiväänsä. Kun onhan kotonakin kiva välillä päästä oleilemaan. Ihan erityisesti varmaan silloin, jos on perhettä. Jota olisi ihan mukava välillä nähdäkin. Kullan työmatkustaminen vähentää yhteistä aikaamme huomattavasti jo nyt. Jos itse joutuisin viettämään enemmän aikaa muilla paikkakunnilla, saattaisimme nähdä niin harvoin, että voisi ihan suoraan sanottuna ärsyttää. Ja vähän kiukuttaakin.

Kirjoittelen tätä junassa musiikkia kuunnellen, julkaisen kunhan pääsen kotona verkkoon. Äsken söin salaattia ja jälkkäriksi nallekarkkeja. Oi tätä junamatkustamisen miellyttävyyttä. Kun sulla on vapaat kädet, maailman erilailla näet.

Jälkipuintia

Kerroin tänään tytöille, että viime perjantaina minusta tuli rouva. Kertominen siirtyi näin pitkälle, sillä halusin tehdä sen kasvotusten. Puhelimessa moisen uutisen kertominen tuntuu vähän tylsältä. Jäi jotenkin ristiriitainen olo tilanteesta. Toki olivat yllättyneitä ja onnittelivat, mutta ilon aitoudesta en ole niin varma.

Kenties he olisivat kovasti halunneet häihin, sillä nämä olisivat olleet ystäväpiirimme ensimmäiset. Siis ihan kenen vain ystävän häihin. Olemme vain itse olleet niin monissa Kullan kavereiden häissä, että tulee kakun leikkaamiset ja morsiamen ryöstöt korvista. Miten ihmiset haluavatkin matkia muita elämänsä tärkeänä päivänä? Me emme tahtoneet olla mukana kartuttamassa toinen toistaan yhä enemmän muistuttavien häiden kokoelmaa.

Kenties tytöt myös hieman loukkaantuivat, että juhlimme ilman heitä ja että kerroin vasta jälkeenpäin. Mene ja tiedä. Mitäs eivät tulleet vappuna, silloin ne häät olivat. Nyt kun mietin, mistä kylmähkö vastaanotto johtui, ymmärsin, että kukaan heistä ei tainnut edes onnitteluhalata. Ei voi olla totta! Yksi tytöistä oli mennyt eilen kihloihin, minä kyllä halasin parin molempia osapuolia. Tietysti.

Työkaverini kyselivät lounaalla, millaiset häät meillä oli. Ja ymmärsivät niiden hienouden. Mitä tämä kertoo ystävistäni? Uskon vilpittömästi, että he, jotka viettivät vihkimispäivää kanssamme, kuitenkin nauttivat olostaan. Tuli siis valittua siihen oikeat ihmiset. Ehkä moni muukin olisi halunnut tulla valituksi ja pahoitti mielensä. Mistä minä tiedän.

Edelleen olen tyytyväinen valintoihimme häiden suhteen. Kunpa muutkin ymmärtäisivät, että halusimme tehdä juuri näin, eivätkä isot häät ole kaikille unelmien täyttymys. En tiedä, viitsinkö enää tänään soittaa eräälle toisessa kaupungissa asuvalle tytölle.

Kiukkuinen pillittäjä

Tänään käyttäydyin oudosti. Meni niin hermot vittumaisesti hymyilevään huoltoliikkeen setään, että rupesin itkemään ja haukuin sen pystyyn. Normaalisti olisin, kiltti kun olen, pysynyt asiallisen ystävällisenä ja itkenyt vasta jälkeenpäin. Mutta en tänään, en siinä tilanteessa.

Kamerahan sai matkalla osumaa ja haimme sen vihdoin hääpäivän aamuna huollosta takaisin. Maistraatissa kuitenkin huomasin, että vikaa, jonka olin kertonut siinä olevan, ei ollut korjattu. Huolto kyllä maksoi yli 60 euroa, mutta huoltomies ei osannut kertoa, mitä sille oikeastaan oli tehnyt. Eli ei käytännössä mitään.

Kuvia ei voinut ottaa, joten ainoat kuvat häistämme ovat vieraiden pokkareilla ottamia plus pari polaroid-kuvaa. Tässä välissä täytynee kertoa, että omistan hyvän ja kalliin järjestelmäkameran ja harrastan valokuvausta. Joten kuvat ovat minulle varmasti keskivertotallaajaa tärkeämpiä. Ja kovin tärkeitä kuvat omasta hääpäivästä ovat varmasti ihan kelle tahansa.

Harmituksen määrää on vaikea kuvata. Itse hääpäivänä en antanut asian häiritä liikaa, ihme kyllä. Jälkeenpäin sitten tajusin kaikessa kauheudessaan, kuinka ainutkertaisia ottamatta jääneet kuvat olisivat olleet. Kun ei ollut kuulemma huoltotilanteessa vika tullut esille. Hei haloo, jos on nimenomaan kerrottu, missä vika, niin kyllä se pitää ihan kaivaa esille, jos ei itsestään ilmesty. Perkele.

Kyselin, miten hän aikoo hyvittää virheensä. Vastaukseksi sain omahyväistä hymyä. Eikä aikomustakaan hyvittää yhtään mitään yhtään mitenkään. Kiitos herra huoltomies, tällaista asiakaspalvelua Suomi kaipaa. Täytynee soittaa Canonille ja kertoa, millaisen tyypin kanssa tekevät yhteistyötä. Tai kuluttaja-asiamiehelle. Mitä muuta sitä voi tehdä, yksi pieni ja herkkä ihminen?

Oma paikka

Olipa helppo palata vanhalle työpaikalle. Nyt sitä tajuaa, kuinka raskasta on ollut vaihtaa joka kesä töitä. Ja ennen kaikkea käyttää keväät työnhakuun tuskastuen.

Uudessa paikassa kun aina pitää opetella talon tavoille, antaa hyvä ensivaikutelma ja osoittaa kyvykkyytensä. Nyt purjehdin paikalle vanhoilla meriiteilläni (no joo) ja tiesin, että työtoverit ovat mukavia, ei tarvitse jännittää. Saatoin olla heti ihan vain oma itseni, tosin uuden nimisenä.

Työskentelen samassa huoneessa, jonka viime kesänä taakseni jätin. Vihko ja muistilaput olivat odottamassa samassa pinossa hyllyllä, johon ne lähtiessäni järjestin. Kotoista.

Seuraavan kerran kun työnhakuun ryhdyn, olen jo valmistunut ja kyseessä on ihan oikea työ. Aivan mahtavaa. Ihan noin palkkaneuvotteluidenkin kannalta.

Rouva? O-ou.

Tuntuu luontevalta olla aviossa. Ja ihan vallan mukavalta. Rouvana olo on sen sijaan ristiriitaisempaa. 26-vuotiaana ulkoinen olemukseni on nimittäin lähempänä pikkutyttöä kuin rouvaa. Kaikista oudointa on olla yhtäkkiä eri niminen. Tuntuu huijaukselta esitellä itsensä uudella sukunimellä. Kuin leikkisi jotain lapsuuden kuvitteluleikkiä: “Tää on niin kun naimisissa tän kanssa ja tän nimi on se ja se”. Otin siis Kullan sukunimen ja asia vaatii kieltämättä vielä paljon totuttelua. Kaipa tuo muuttuu todellisemmaksi kun saan ajokortin uudella nimellä. Nyt elelen jossain kahden identiteetin välimaastossa, vanhan nimikirjoituksen viikonloppuna edelleen kuitteihin raapustin. Enhän ole edes juurikaan harjoitellut uutta. Minkähänlainen syherö siitäkin lopulta muodostuu?

Tavoitteena oli minimoida häistä syntyvä stressi ja hyvin siinä onnistuimmekin. Kampaajan ja meikin jälkeen hiukan hermoilin, mutta lounaalla nautittu punaviini tasoitti tilanteen. Jokunen harmillinen käytännön ongelma tuli päivän aikana eteen, mutta kunnialla selviydyimme niistäkin.

Ennen maistraattiin menoa olimme muutaman tunnin hymyilemässä studiolla kameralle ja toisillemme. Itse vihkiminen oli suhteellisen omituinen tapahtuma. Kun olimme jättäneet nimipaperin tädille ja kertoneet kahden todistajan nimet, odottelimme vihkimistilassa kymmenisen minuuttia. Vihkiminen alkoi täsmällisesti silloin kuin pitikin ja kesti noin kaksi(!) minuuttia, jos sitäkään. Kulta tahtoi “Kyllä vaan” ja minä tahdoin “Tahdon”. Polaroid-kameran surinasta olin varoittanut vihkijää jo etukäteen, veljeni sillä meitä toimituksen aikana tähtäili. Oli siinä vihkijäsedälläkin muutamaan otteeseen hymyssä pitelemistä.

Maistraatista suuntasimme meille kuohareille ja jatkoimme ravintolaan ruokailemaan. Sieltä siirryimme klassisen musiikin konserttiin (hääbändimme oli vallan loistava) ja vielä meille jatkoille. Vieraita oli seitsemän ja illan kulku tuli heille yllätyksenä. Hyvin tuntuivat viihtyvän ja osasivat arvostaa järjestämäämme ohjelmaa. Tuntui täsmälleen oikealta ratkaisulta juhlia intiimisti, niin että kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat tärkeitä ystäviämme. Yövyimme Kullan kanssa hotellissa, jottei tarvinnut juhlavaa päivää arkisesti lopettaakaan.

Eilinen vappuaatto oli mitä oli. Ihan hyvät bileet, mutta ei mitään kummempaa. Harmittaa, ettei omista ystävistäni päässyt loppujen lopuksi paikalle kuin yksi. Kun ne oli kuitenkin meidän häät… Mutta noin voi käydä, jos ei etukäteen kerro, mistä on kyse. Oma vika eikä kenenkään muun. Tulipahan meidän isännöinti-/emännöintikiintiömme hetkeksi täyteen. Ja hauska oli seurata ihmisten reaktioita uutiseen. Ne vaihtelivat laidasta laitaan: yksi totesi tyynesti arvanneensa, toinen jaksoi olla tunnin ihmeissään, että mitä kummaa.

Tänään pikniköimme ja pyöräretkeilimme. Huomasin taas kerran pitäväni vappupäivästä huomattavasti aattoa enemmän.

Nyt väsyttää. Torstaina viime hetken valmisteluilla alkanut kiire ja ohjelma jatkui aina tähän iltaan asti. Naimisiin meno on rankempaa kuin osasimme odottaa. “Avioliitto vei musta mehut”, hokee Kulta. Koetamme pysyä hereillä ja järjissämme iltaan asti. Arki on neljän päivän juhlinnan jälkeen tervetullut. Olo on väsynyt, mutta onnellinen. Voimia keräilemään siis. Huomenna aloitan työt.