Huomenna on kaikki toisin

Me mennään naimisiin! Kerron jälkikäteen, miltä se tuntui.

Tekijällä oikeus?

Olen viljennyt blogissani vain vähän kuvia, sillä aina ei voi olla kameran kanssa heilumassa (varsinkin kun se on edelleen huoltosedän huomassa) ja muiden kuin omien kuvien käyttö on vähintäänkin epäilyttävää. Toiset lainailevat huoletta kuvia ties mistä, mutta itse olen ollut varovainen. Ja joku YouTube on sitten niin omaa luokkaansa, että sitä en uskalla edes ajatella. Tekijänoikeudet tältä osin ovat varsin sekavia. Voisiko joku kertoa ytimekkäästi, mitä minä saan tehdä ja mitä en? Lakia ei ole kiva rikkoa.

En ole yksin ajatuksineni. Aihe palasi mieleeni, kun hnan blogin kommenteissa käytiin eilen pienimuotoinen kalabaliikki aiheesta. Ja ihan aiheesta. Kovasti tuntuu netissä olevan keskustelua siitä, saako lainata – vaikka edes vähän – ja missä menee sitaatin ja aiheettoman kopion raja. Esimerkiksi Kemppinen, joka vaikuttaa asiantuntevalta ja jokseenkin luotettavalta lähteeltä, vannoo sitaattien nimeen (ks. kirjoitukset aiheen “Tekijänoikeus” alta).

Hänen sivuiltaan löytyy mm. seuraavaa: “Voi siis ilmoittaa, että nyt meitä on monta, joiden mielestä esimerkiksi tämän blogin kuvituskäytäntö on OK. Käytäntöni on se, että haen avoimessa verkossa olevia pieniä kuvia, joilla on selvä asiallinen yhteys tekstiini, kuten ehkä tänäänkin. (Tietysti käytän myös itse ottamiani kuvia, mutta se on eri asia.)”

Eli jos olen sitaatinomaisesti käyttänyt vaikkapa kuvaa yhdestä tietystä polkupyörästä blogissani ja kuvalla on selvä asiallinen yhteys tekstiini, mun ei tarvitse ottaa asiasta huonoa omaatuntoa. Onkohan näin? Sillä, että jonkun sivuilla lukee, että kuvat ovat tekijänoikeuden alaisia eikä niitä saa käyttää, ei pitäisi olla asiassa mitään merkitystä. Kun lähtökohtaisesti niitä kuvia suojaa tekijänoikeus eikä niitä nyt vain saa käyttää. Ei sitä erikseen tarvitse ilmoittaa.

Myönnän olevani melkoinen maallikko tämän asian suhteen. Mutta me maallikot tyhmyyksissämme niitä ongelmia aiheutetaankin. Keskustelu jatkukoon.

Pölhö

Gradu lähetetty nykyisessä kuosissaan seminaarilaisille, selittelyineen päivineen. Kaksi ja puoli tuntia varastin lisäaikaa palautukseen, mutta sain vain regressioanalyysin viuhumaan päässäni ilman mitään järkevää suuntaa. En varsinaisesti tunne itseäni tyhmäksi, mutta aikaansaamattomaksi. Siis vaikka kuinka yrittää, nukkuu ja syökin huonosti yhden typerän kirjoitelman takia, niin lopputulos näyttää siltä, että olisin peukaloitani pyöritellyt, en juuri muuta.

Ja mua niin ärsyttää lähetellä keskeneräistä työtä kaikkien kommentoitavaksi. Kyllähän mä tiedän, että siitä puuttuu (vielä) asiaa ja nykyistäkin tekstiä pitää muokata rankalla kädellä. Ei tarvitse tulla kertomaan ihan varta vasten. Kaiken lisäksi olen toisinaan vähän huono esittämään asiaani suullisesti, joten luulen, ettei työni siitä huomenna seminaarissa olijoille selkiydy. Olisipa monilla työkiireitä ja tulisipa sinne vain muutama ihminen.

Voi mikä heikotus, pitää varmaan oikeasti syödä.

Toisen kaipuu suureen maailmaan

Keskustelimme eilen Äipän kanssa muun muassa minun ja Kullan mahdollisesta muutosta toiselle paikkakunnalle. Kulta on tehnyt selväksi, ettei haluaisi asua täällä. Asuntomme on rakas, mutta ympäröivä kaupunki toisinaan ahdistaa. Kun uraa pitäisi luoda ja lähimmät ystävät ovat muualla. Ihan ymmärrettävää, mutta valitettavasti itselläni on tiiviit siteet juuri tänne. Tähän asti olen voinut ihan perustellusti vedota siihen, että koska opiskelupaikkani on täällä, eihän me nyt kerta kaikkiaan voitaisi muualle muuttaa. Kun vuodenvaihteessa valmistun, tuo kortti on käytetty eikä meitä mikään konkreettisesti täällä pidättele. Tiedämme myös molemmat valitettavan hyvin, että nyt jos jymähtää tietylle paikkakunnalle, se on helposti pitkäaikaista.

Tästä Äipän ajatuskulku tietysti johti siihen, että olisihan se kätevää asua täällä silloin kun on lasten aika. Kaksi mummolaa hoitovalmiudessa samassa kaupungissa. “Siis jos teillä nyt ylipäätään on aikeita lapsia tehdä, mistäs minä tiedän.” Tuon kuultuani päätin testata hieman lisää Äipän reaktioita aiheeseen jutustelemalla ystäväpiirini vauvoista ja vauvahaaveista. Että kuinka paljon meiltä sitä jälkikasvua jo kaivataan. Mitään kovin suuria tunteita asian suhteen mulle ei kuitenkaan välittynyt.

Jokin aika sitten tuli Kullan kanssa puheeksi, kuinka hämmästyttävän vähän meiltä on aiheesta kyselty. Käytännössä kumpaakaan asiaa – naimisiin menoa tai lasten tekoa – ei ole koskaan otettu esille utelumielessä, eivät lähemmät eivätkä kauemmat sukulaiset, kummankaan puolelta. Omat vanhempani ovat saaneet siskoni lapsia jo hoivata, mutta Kullan vanhemmilla ei lastenlapsia vielä ole. Jotenkin siis olettaisi, että joskus jotain voitaisiin kysyäkin. Meidän on kuitenkin annettu olla kunnioitettavan rauhassa ajatuksinemme. Eikä me kenties mitään kerrottaisikaan :)

Gradukin edistyy edelleen, mutta mitä minä siitä. Ketä kiinnostaa kun ei itseänikään niin kauheasti.

Tulososio täydentyy

Huokailin gradun parissa kolmeen yöllä eikä anna armoa tämäkään päivä. On aika jatkaa. Hirveästi vielä tekemättä ennen tiistain välipalautusta, mutta jotain olen saanut aikaiseksikin. Viime hetken paniikki, jota aiemmin kaipailin, on tuonut mukanaan motivaation.

Kulta on viikonlopun reissussa, joten mikäs tässä yksin huokaillessa. Eilen tosin kylässä käynyt Äippä varasti työaikaani, mikä hänelle sallittakoon. Jutusteluhetkemme vei kaksi pannullista teetä ja vähintään saman määrän tunteja. Puhuimme tulevaisuudesta, mutta rouvasuunnitelmista maltoin pysyä hiljaa.

Pyörällä kohti uusia seikkailuja

Olimme eilen suunnittelemassa vihkikuvausta. Puhuimme kahvikupposten ääressä kuvien värimaailmasta, valosta, kuvausetäisyydestä, asennoista ja rekvisiitasta. Studio oli tyylikäs ja jäi sellainen olo, että saamme mieleisiämme kuvia.

Tulossa on puhtaan valkoista ja vihreää taustaa, ilmapalloja, polkupyörä ja lattialla makuuta. Tai ainakin ne, mitä ajan puitteissa ehdimme toteuttaa. Ei kaihoisia katseita yläviistoon tai morsiamen asettamista jalustalle. Erityisesti viehätyin tuosta pyöräideasta. Onneksi studiolle on vain muutaman kilometrin matka, joten pyörä on helppo polkea edellisenä päivänä valmiiksi paikalle. Kuvittelepa sulho kyseisen pyöräkaunottaren ohjaksiin ja morsian hamosessaan kyydittäväksi. Hymyä ja kesäfiilistä :)

Mekon hain vihdoin ja viimein eilen. Nyt se on hyvä ja sopiva. Ihanaa saada mielenrauha sen asian osalta. Kengät löytyvät valmiina kaapista, niihin sopiva laukku pitää vielä metsästää. Asiat alkavat sittenkin olla hiljalleen kunnossa. Enää pitää toivoa perjantaille aurinkoista ilmaa.

Eilen pääsin jo alustavasti kiinni juhlatunnelmaan ystäväni valmistujaisissa. Oli hienoa katsella kuinka hän seisoi lavalla kurssikavereidensa kanssa valaa vannomassa. Samassa salissa pääsimme kahdeksan vuotta sitten ylioppilaiksi. Nyt hänellä on takanaan toinen aherrus: tosissaan on tyttö joutunut oppeja päähänsä painamaan, kaikesta lahjakkuudesta huolimattakin.

Istuin yksin yleisön joukossa, muutamaankin otteeseen kyyneleitä pidätellen. En oikein tiedä mikä sai vetistelemään. Kenties tilaisuuden tyylikkyys, ystävän siirtyminen uuteen vaiheeseen elämässään ja sen peilaaminen omaan, samankaltaiseen elämäntilanteeseen, puheet ja kauniin haikea musiikki. Oli hieno osallistua ihan senkin takia, että mitään samankaltaista ei ole tiedossa oman valmistumisen kohdalla. Meillä valmistumiseen liittyy enemmän byrokratiaa kuin juhlavuutta.

Ai niin, torstaina haimme pois tavarat ja rahat kirppikseltä. Yllättävän hyvä tili, yllättävän vähän takaisin kotiin kannettavaa. Liian aikaisin marisin, ettei vaatteitani kukaan osta, ihmisille piti näköjään vain antaa reilusti aikaa tehdä löytöjä.

Kuva Tunturin sivuilta.

Pohdintaa vapun kulusta

Meille on tulossa ihan tarpeeksi vieraita vappuna. Kutsuimme 33 ihmistä ja oletimme, että ehkä noin puolet pääsee paikalle. Kun vappuna nyt yleensä ihmisillä on muutakin ohjelmaa tarjolla… Mutta ei. Tähän mennessä 4 on ilmoittanut, ettei pääse ja 16 kertonut tulevansa. Salaa toivon, ettei kukaan enää ilmoittaisi tulostaan. Kerrostalokaksiomme kun ei oikein vedä enempää väkeä ja emännöiminen on huomattavasti hauskempaa pienelle porukalle kuin suurelle.

Joko ihmiset ovat viihtyneet aiemmissa bileissämme ja haluavat kokea saman uudelleen tai sitten kukaan muu ei vaan enää jaksa järjestää mitään. Olisi kyllä kauhean kivaa päästä joskus itsekin vieraaksi ja käydä kiinni valmiisiin tarjottaviin. Ongelmana tässä on nyt se, että Kullan ystävistä 15/18 on kertonut tulevansa, omistani vain 1/15. Syitä voi toki arvuutella, mutta en oikeastaan haluaisi. Voi tulla paha mieli. No todettakoon, että suurimmasta osasta minun tyypeistäni ei ole kuulunut vielä pihaustakaan, joten ei tilanne nyt ihan lohduton ole.

Vappuna kun on tarkoitus kertoa vähän uutisia, niin mietityttää, miten sen käytännössä toteutamme. Kun olisi niin kauhean kivaa kertoa kaikille yhdellä kertaa. Ihmisillä vain on tapana saapua paikalle milloin sattuu eikä ainakaan vielä kutsuttuna ajankohtana. Ja varsinkin tyttösillä on taipumus huomata nimettömässä kimalteleva uusi sormus suhteellisen vikkelään. Ilman sormustakaan ei olisi luontevaa esiintyä edes alkuillasta, sillä sehän olisi silkkaa huijausta. Vai kerrommeko kaikille heti ovella, että: “Kiva kun tulit, mentiin muuten naimisiin.” Plääh. Jos jollain on kokemusta vastaavasta tai muuten vain hyviä ideoita, kuuntelen enemmän kuin mielelläni.

Kullalta tuli jossain vaiheessa idea siitä, että vaihdattaisimme oveen vapuksi kahden nimen tilalle vain yhden. Siitä saisivat tarkkasilmäiset huomata (huomaisikohan kukaan?). Tämä toimisi tietysti vain, jos aikoisin luopua omasta nimestäni, joka on kyllä minulle kovin tärkeä. Koska Kulta on ilmoittanut, ettei voi vaihtaa nimeään (ja miten niin minä voin yhtään sen paremmin) ja yhdistelmänimet ovat suoraan saatanasta (eli yleensä ihan järjettömän rumia ja epäkäytännöllisiä), jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa. Joko pidämme molemmat oman nimemme tai minä taivun. Ensimmäinen vaihtoehto ei ole mielestäni kovin kiva siinä vaiheessa, jos on lapsia. Minusta on sekavaa, jos vanhemmilla on eri sukunimet. Ja kumman nimisiä lapsista sitten tulee? Minun. Eipäs kuin minun. Tappelu. Toisaalta jos otan Kullan sukunimen, tuloksena on vähän liiankin rimmaava tekele ja joudun identiteettikriisiin.

Innostus tarttuu

Tänään on gradupäivä. Eilen illalla jo sain hyvän vauhdin päälle ja tänään näyttää ulkonakin lupaavan pilviseltä. Jotta jaksaa keskittyä. Tästä uudesta innostuksesta täytyy osittain kiittää toisessa kaupungissa asuvaa ystävääni, joka myöskin tähyilee valmistumista. Kyselin häneltä eilen, että onhan kaikki kunnossa kun ei ole tytöstä kuulunut, muutamaan viestiinkin on jättänyt kokonaan vastaamatta. Vastaukseksi sain, että gradu on vienyt kaiken energian ja sen pitäisi olla lähes palautuskunnossa perjantaihin mennessä.

Tulipahan laiska ja saamaton olo. Sillä gradun olisi tosissaan pitänyt olla pääasia tämänkin tytön arjessa, mutta kyllä on energiat suuntautuneet ihan muualle viime aikoina. Viikon päästä pitäisi olla käsissä jonkinlainen kokonaisuus, jonka kehtaa muille seminaarilaisille lähettää. Ryhdyn siis tavoittelemaan ystäväni ahkeruutta luottaen loppupaniikin voimaan! Ja se alkakoon heti nyt.

Tilanteemme eroavat toisistaan siinä mielessä, että hän tekee graduaan yrityksessä ja on näin ollen lyönyt aikataulun lukkoon ulkopuolisen tahon kanssa. Itse valmistun harjoittelun vuoksi kuitenkin vasta tammikuussa, joten käytännössä on ihan sama vaikka palauttaisin tekeleeni vasta vuoden lopulla. Käytäntö on kyllä sitten ihan eri asia kuin henkinen paine. Eli työ pois käsistä mahdollisimman pian on urhea tavoitteeni.

Tämä kyseinen ystäväni ei muuten pääse vappuna paikalle. Saattaisi kenties tullakin, jos tietäisi juhlien todellisen syyn. Mutta yllätys pysyköön yllätyksenä. Hamaan loppuun saakka. Me ollaan pidetty Kullan kanssa niin usein vappu-, vuodenvaihtumis- sun muita kemuja, että kukaan tuskin osaa odottaa vapun olevan tällä kertaa pelkkä peitetarina.

Morsian Lättärinta

Piipahdimme eilen Kullan kanssa hakemaan juhlamekkoani ja innolla sovitin sitä vielä liikkeessä nähdäkseni heti, miltä se korjausten jälkeen näyttää. Puvun yläosaa oli otettu sisään, sillä alkuperäisessä muodossaan vaate tuntui pyörivän päälläni. Sovitin mekkoa alkujaan liivien kanssa, mutta enää ei ollut toivoakaan saada vetoketjua kiinni liivit päällä. Ja niitä ilmankin olo oli ahdistava. Tissit kasaan, pläts, ja kiristävä tunne. Yritin nurista, että eikös tämä ole vähän liian tiukka, mutta myyjät kehuivat, kuinka hyvin se istuu. Ajattelin siis, että ehkä tämän kuuluukin olla tällainen. Mistäs minä tiedän, koskaan en ole vastaavanlaista vaatetta omistanut. Kiitin hymyillen ja lähdimme kotiin.

Kotimatkalla tuli kuitenkin jo ensimmäinen itku. Jos ihmisellä on pienehköt rinnat mallia B, niin eihän se halua, että ne lytätään suorastaan mitättömiksi. Arjessa kun on vielä tottunut käyttämään liivejä, joissa on aina jonkin verran, olkoonkin vaikka hitusen, toppausta. Siinä on jo ihan tarpeeksi, että joutuu olemaan ilman. Ja sitten vielä lyödään koko homma lätyiksi juuri sinä päivänä kun nyt ihan oikeasti toivoisi näyttävänsä kauniilta. Ei hyvä, sattuu mieleen. Tämä tuntui käsittämättömältä asialta Kullan ymmärtää.

Kotona puin mekon taas ensi töikseni päälleni, ihan vain todetakseni, että pieni on. Kaiken lisäksi kangas alkoi hajota rintojen välistä, kun niin kovasti kiristi. Ei mikään mahdoton jälki, mutta helposti havaittava kuitenkin. Lisää itkua. Pakko mennä takaisin, pakko vaatia tekemään uusiksi, ei tästä mitään tule. Tuntui pahalta palata takaisin “valittamaan”. Olen kyllä aivan turhan kiltti näissä asioissa, heidän mokansahan se oli.

Ajelimme takaisin liikkeeseen ja sain esitettyä asiani rauhallisesti. Tässä kohtaa oli Kultaa kiittäminen, henkisestä tuesta ja pitkäjänteisyydestä. Sovitin taas mekkoa – tällä kertaa liivit päällä, jottei varmasti tule toista kertaa liian pieni. Myyjät ottivat uudet mitat ja totesivat, että on otettu liikaa sisään, joo. 4,5 senttiä kireimmän kohdan ympärysmittaan lisää (mikä on minusta aika paljon). Onneksi ompelija oli tehnyt työnsä fiksusti ja jättänyt saumanvaraa. Lupasivat, että saavat puvun etuosaan tulleen jäljen höyryttämällä katoamaan. Toivon niin. Myyjä vielä lopuksi totesi, että hei, nythän on perjantai 13. ja näytti siltä, että en ollut päivän ainoa ongelma. Saan mekon jälleen tiistaina, kerron sitten miten kävi.

Tuon kuvassa olevan rintaneulan lainasin Äipältä viime viikolla jollain epämääräisellä verukkeella. Aion liittää sen pukuuni. Mekossa on vedostettu kangasta rinnan alle niin, että keskellä on rintaneula. Nykyinen on halvan kimalteleva ja vaihdan sen perintökoruun. Tuo on kauan sitten kuolleen isoäitini peruja, joten sillä on tunnearvoakin. Kuvassa lienee Aurora Königsmarck, sillä korun takana lukee niin. Kuka ikinä onkaan. Ehkä jopa kaukainen sukulainen, kuka tietää.

Nyt on siis jotain vanhaa; sinisestä pysyn kaukana.

Mitä tekisin kaikelle tälle tavaralle?

Kukaan ei osta vaatteitani kirppiksellä, nyyh. Valittelin tätä Kullalle, jolla oli selitys valmiina: vaatekokoni taitaa olla liian pieni kohderyhmälle. Sitä kokoa kun käyttävät lähinnä teinit. He taas ovat turhan tarkkoja viimeisimmistä trendeistä ostaakseen jotain kivaa, joka on kuitenkin myös so last season. Tai sitten tuotteiden pitäisi olla todella last season ja lähestyä jo retroa. Samaa teoriaa puolustaa myös se, että kenkäni kyllä tekevät kauppansa, koska ovat peruskokoa 38. Menevät myös ei-niin-tarkoille kuluttajille.

Kullan vaatteille on aina löytynyt paremmin ostajia, vaikka hän pyytääkin niistä moninkertaisia hintoja omiini verrattuna. Taitavat äidit edelleen kierrellä ostamassa vaatteita pojilleen ja vaimot miehilleen. Tämän olemme havainneet aiemminkin.

Täytynee ilahduttaa UFF:ia myymättä jääneillä vaatteilla, kun aika koittaa. Sillä mihin minä niitäkin tarvitsisin. Elämä ei rakennu kankaista, napeista ja vetoketjuista. Pitäisi kai muuttaa useammin, niin havahtuisi tavarapaljouteen säännöllisin väliajoin. Valitettavasti elinkumppanini on keräilijäluonne. Ja keräilee kauempaakin.

Grrr…

Perkeleen gradu. Olispa jo valmis, en jaksa enää pähkätä sitä. Vaan eihän se ole, ei lähelläkään. Eilen oli taas kerran seminaari, missä käytiin läpi yhden tytön työtä. Annoin hyviä kommentteja siihen liittyen ja sain niistä kiitostakin. Mutta tuo oma työ, ei oikein innosta.

Laitoksellamme pyritään graduista tekemään nykyään artikkelimaisia, joten pituus ei saisi huidella kauheasti yli 30 sivun. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta ei sitä ole. Sisällön pitää olla kovin tieteellistä, kaikki turhat löpinät karsitaan. Joka lause siis täyttä asiaa ja aiemmasta tutkimuksesta pitäisi löytää vain ja ainoastaan se oman aiheen kannalta oleellisin.

Tänään mulla on taas hoidettavana asioita kaupungilla, mutta muuten pitää olla ahkera. Jotta ihan oikeasti saisin toukokuun loppuun mennessä gradun mahdollisimman pitkälle eikä tarvitsisi siitä kesällä työn ohessa stressata. Onneksi sentään kesätyö itsessään löytyi kerrankin helposti ja siellä on tuttua ja turvallista viettää pari hassua kesäkuukautta. Eikä todennäköisesti tarvitse enää koskaan tässä elämässä varsinaista kesätyötä hakea. Olettaen, että pystyn tuottamaan sen 30 sivua jotenkin päin fiksua tekstiä. Lienee mahdollista.

Itseään toistavaa löpinää

Pahoitteluni, aiheena taas avioitumisjutut. Pääni on niitä täynnä, minkäs teen. Onneksi tässä ei ole tarpeeksi aikaa muuttua hössöttäväksi morsiameksi, joita kammoan. Sillä matkalla ollaan. Vinkki: jos meinaat astua avioon, vaikka kuinka pienin menoin, varaa aikaa järjestelyihin vähän enemmän kuin muutama hassu viikko. Varsinkin, jos päätökset vaativat harkintaa kuten minulla. Ja taas vähän lisää harkintaa.

Vihkisormuksen valinta oli kinkkinen prosessi. Kaiken lisäksi asialla alkoi olla todella kiire, sillä monissa malleissa on kahden viikon toimitusaika. Liikkeiden valikoimista ei oikein mikään säväyttänyt suuresti. “Onhan toi ihan kiva” -lähtökohdalla en halua vangita itseäni loppuelämäksi johonkin kompromissirinkulaan. Kun ei ne tuntuneet muodostavan kaunista kokonaisuutta kihlasormuksen kanssa, vaikka muuten hyviä oisivat olleetkin.

Kultasepänliikkeiden asiakaspalvelu oli mielenkiintoista – ja pääosin hyvää. Myyjät ovat ystävällisiä, pitkäpinnaisia ja jaksavat esitellä tuhat eri vaihtoehtoa nuorellekin asiakkaalle. Lauantaina eräässä liikkeessä kysyin, mitä käytännön eroa on 14 ja 18 karaatin valkokullalla. Myyjä kertoi, ettei mitään muuta kuin kultapitoisuus eli hinta. Sama sävy, sama kovuus. Eli jos on tärkeää tietää kantavansa kalliimpaa metalliesinettä mukanaan, kannattaa valita 18 karaatin sormus. No joo, ei ole. Tai jos on kovin allerginen, niin kalliimpi on myös puhtaampi. Mutta kun en ole sitäkään. Pääasia, että miellyttää silmää.

Mulla oli kuitenkin hatara muistikuva joskus lukeneeni niillä olevan käytännön erojakin. Niinpä toistin tänään kysymykseni samassa liikkeessä eri myyjälle. Ihan vain uteliaisuudesta kai, en oikein tiedä miksi. Kävimme seuraavan keskustelun:

• Miten 14 ja 18 karaatin sormukset eroavat toisistaan?
• No kannattaa ottaa samaa kuin kihlasormus on.
• (Raks, raks, miksiköhän ihmeessä…) Mitäs eroa niillä sitten on käytännössä?
• 18 karaatin sormuksessa on enemmän kultaa.
• Joo-o, mutta ne ei siis mitenkään näytä erilaisilta tai käyttäydy eri lailla, vaan toinen on vaan arvokkaampi? Eli sen tietää vain itse?
• Niin siis siinä on enemmän kultaa. Siksi se on arvokkaampi. (Ja tähän päälle katse, joka ihmettelee asiakkaan typeryyttä. Ei varmaan voinut kuin ihmetellä – jättiläistimantti sormessaan – miten joku ei ihan oikeasti välitä moisesta pikkuseikasta.)

Plääh. Kun ei mua kiinnosta, onko se kalliimpi, jos se näyttää yhtä hyvältä. Ja miksi niin kannattaa ottaa samaa kuin kihla?

Muutamat lauantaina löydetyt parhaat sormusvaihtoehdot kierrettyäni kävin Kullan kanssa lounaalla intialaisessa ja yritin siinä ohessa hahmotella paperille unelmieni sormusta. Mulla oli nimittäin vielä viimeinen valttikortti käyttämättä: netistä oli löytynyt lupaavan oloinen kultasepänverstas. Sellainen perinteinen, missä sepät oikeasti ahertavat essut päällä- ja ennen kaikkea suunnittelevat korut yhdessä asiakkaan kanssa. Vein sinne raapustukseni ja niiden perusteella sitten suunnittelimme sormuksen. Se oli ensinnäkin ihan kauhean kivaa puuhaa ja toisekseen noiden herrojen osaamista teki mieli kannattaa. Hintakin tosin oli tuplasti se, mikä muissa katsomissani sormuksissa.

Koska mulla oli vielä tunnin jälkeen sormuksesta tunne, että sen haluan enkä mitään muuta, tein tilauksen. Ja edelleen hymyilyttää. Onpahan sitten sellainen, jota ei varmasti kenelläkään muulla ole. Lupaavat pitää uniikkikorut uniikkeina. Klassisen kaunis, suorastaan elegantti. Yksinkertainen.

Sain samaisesta paikasta myös selityksen karaattiasiaan: kannattaa ottaa samaa (kihlani on 18 karaatin kultaa, mitä ei ostaessamme edes tajuttu), koska 14 karaatin kulta on kovempaa ja voi tehdä hallaa pehmeämmän vieressä. Eli nyt sitten tiedän, että mulla on arvokas sormus. Ou jee. Vaikka ei maksanut senttiäkään enempää kuin “halvempi” olisi maksanut.

Sukuun

Kullan vanhemmat olivat meillä lauantaina syömässä. Kulta otti vastuun ruoasta, niin kuin sovittu oli. Sen verran osallistuin, että annoin idean, mitä voisi tehdä ja mitä siihen kenties kannattaa laittaa, mutta käytännön toteutuksesta pidin taas näppini erossa. Nautimme erinäisiä tunnelmaa luovia juomia mm. Carolan säestyksellä, katselimme lomakuvia ja puhelimme niitä näitä.

Meiltä jatkoimme vielä erääseen perinteikkääseen lähiseudun pubiin ja kotiin lähdimme silmän alkaessa painaa. Tämä oli toinen kertani tulevien appivanhempieni kanssa baarissa. Niin joo, hehän ovat kohta ihan oikeasti sukulaisiani, en ole tullut ajatelleeksi! Edellisellä kerralla piristimme itseämme erään synkkämielisen kirkkokonserton jälkeen oluiden äärellä.

Hauskaa, että tällainenkin yhdessäolo onnistuu. Sama varmasti luonnistuisi omien vanhempienikin kanssa, mutta eipä ole tullut tehtyä. Heidän tapauksessaan vaadittaisiin kenties enemmän houkuttelutyötä. Sillä onhan kovin mukavaa käydä sänkyyn siinä kymmeneltä viimeistään, jotta jaksaa aloittaa uuden päivän ajoissa. Näemme molempien vanhempia suhteellisen usein, samassa kaupungissa kun kaikki asustamme.

Tänään oli meidän vuoromme vierailla: söimme Kullan vanhempien luona. Jälkiruoan aikana Kulta tarkasteli sormuksensa naarmuuntumisastetta, mistä hänen äitinsä sai oivallisen aasinsillan tokaista heidän luulleen, että menemme Thaimaan-matkalla salaa naimisiin. Niin luuli muuten moni muukin. Polttaa, polttaa, mutta hitusen vielä oli hakoteillä tuokin arvaus. Siinä sitten hymisteltiin, että joo, eihän me sellaista. Tietäisivätpä vain.

Pääsiäisenä tuli vietettyä aikaa myös meidän molempien sisarusten sekä omien vanhempieni kanssa. Raahasimme myös ylimääräistä kaappien täytettä kirpputorille.

Kesä antaa taas merkkejä tulostaan. Stressi heikkoa.

Carolan kuva: Kalle Kultala, lainattu Ylen sivuilta.

Vatvomista

Avioitumisasiat ovat pyörineet mielessä kovasti. Eikä ihme. Kyseessä on kuitenkin yksi elämän suurimmista yksittäisistä tapahtumista, olkoonkin itse toimitus yksinkertainen ja koruton.

Naimisiin meno sinänsä tuntuu hyvältä, suhtautumiseni järjestelyihin sen sijaan vaihtelee. Kerran jo piti vetäytyä yöllä vessan lattialle pieneksi, lohduttomaksi mytyksi itkemään sitä, että mitenkähän kaikki sujuu. Siellä sitten niiskutin vessapaperiin ja hain tukea tekstiviestein Etelä-Amerikasta ystävältäni, jonka pyysin myös maistraattiin todistajaksi. Kai se jotenkin helpotti, päästää ahdistusta ulkomaailmaan. Ja toisinaan auttaa ihan vain tieto siitä, että on olemassa tuollaisia ihmisiä, tärkeitä.

Sitten toisaalta esimerkiksi vihkisormuksen etsiminen tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Muistan hyvin, kuinka jännää oli sanoa kultasepänliikkeen myyjälle tulleemme katselemaan kihlasormuksia. Nyt oli vain fiilis, että näinhän tämän kuuluu mennä, rouvaksi ollaan ryhtymässä.

Välillä mietin, että onko tämä nyt ihan reilua salata koko homma etukäteen pientä piiriä lukuunottamatta, myös vanhemmiltamme. Mutta toisaalta tämä on se tapa, jolla olemme uhkailleet ja jota meiltä kenties odotetaankin. Suurempi yllätys kai olisi ollut pitää ne “tavalliset” häät.

Tiistaina menemme maistraattiin viemään pyynnön esteiden tutkinnasta. Lisäksi mun olisi hyvä tehdä mahdollisimman pian päätös sormuksen suhteen. Muutamia oivia vaihtoehtoja löysin lauantaina: valkokultaista, tyylikästä, yksinkertaista, ajatonta. Valokuvaukseen varasin jo ajan, mutta sitä varten pitäisi vielä etsiä omien ideoiden tueksi kuvia netistä. Juttelin kuvaajan kanssa puhelimessa ja hän vaikutti ihan innostuneelta toteuttamaan kuvia, joissa perinteiset hääposeeraukset heitetään romukoppaan. Tiedän melko tarkkaan, mitä kuvilta haluan ja mitä en. Kuvausharrastus auttaa huomattavasti tässä asiassa.

Mitäs muuta? Puvun saan torstaina. Kyseessä on valmis puku, johon tehtiin haluamani muutokset. Minusta tulee morsian tummanruskeassa ja vaikka puku on juhlavin, mitä olen koskaan omistanut, se on silti aika tavis juhlamekko. Prinsessaleikkeihin en ryhdy. Ainoa prinsessa, mitä olen koskaan ollut, on itkupilli. Vihkimisen jälkeinen ohjelma järjestyy toivottavasti suunnitelmiemme mukaan. Kampaus ja meikki pitää vielä varata. Muuten ei sellaisiin oikeastaan tarvetta olisikaan, mutta kuvassa on kiva olla kauniina. Toisen todistajan kohtalo on vielä ratkeamatta osaltani. Ensi viikolla täytyy sekin varmistaa.

Miten ihmiset selviävät suurista hääjuhlista ilman hermoromahdusta?

Hui

Soitin tiistaina maistraattiin ja varasin meille ajan. Vappua saan viettää jo rouvana. Jos siis kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tämä tuli sittenkin niin äkkiä harkitsevalle luonteelleni, että välillä kaikki tuntuu epätodelliselta.

Pitäisi järjestää kuvaus ja varmaankin myös kampaaja, ostaa sormus, miettiä ohjelmaa vihkimisen jälkeiselle illalle sekä suunnitella vapun bileitä, missä salaisuus paljastuu suuremmalle seurakunnalle. Huh. Ai niin ja pitäisi vielä valita toinen todistajistani: päätettiin, että kummaltakin tulee kaksi ystävää paikalle. Ja tuhatta muutakin asiaa pitää miettiä. Kuten millä nimellä haluan itseäni jatkossa kutsuttavan. Ja avioehtokin on nykypäivää. Sen pohtimiseen pitänee varata tovi jos toinenkin.

Kulta ei varmaan mieti puoliakaan näistä asioista. Kunhan menee ja tekee. Tuosta vain.