Jalasta asiaa

Oon aiemmissa kirjoituksissani muutamaan kertaan ruikuttanut siitä, ettei jalkani ota palautuakseen matkan rasituksista. Vieläkin sitä särkee, muttei kuitenkaan ole niin pipi, että jaksaisin lääkärillä hypätä. Kerronpa vähän lisää taustaa asiasta, jotta huomaatte, etten ihan tyhjästä valita.

Sain 3,5 vuotta sitten jalkaani veritulpan. Huonoa tuuria: ei perinnöllistä tekijää aiheuttamassa, en tupakoi, en ole ylipainoinen ja noihin aikoihin liikuinkin huomattavasti. Itse asiassa niin paljon, että sain rasitusvamman jalkaani, joka piti korjata yksinkertaisella ja helpolla operaatiolla. Vähän vain nipsastaan ja taas mennään.

Eräänä operaation jälkeisenä päivänä kipu kävi sietämättömäksi pohkeessa, joka oli turvonnut noin kaksinkertaiseksi normaalista. Eräs kaverini kommentoikin tuolloin (tietämättä asian vakavuutta): “Kerrankin milla-emeliinalla on normaalin kokoinen pohje.” Minä kun olen luonnostaan aika sorjasäärinen typy. Sairaalaan: diagnoosina syvä laskimotromboosi eli veritulppa. Selityksinä operaation jälkeinen liikkumattomuus (jota ei käytännössä ollut) ja pillerit.

Kuten suurin osa nuorista tytöistä, popsin pillereitä niiden vaaroja enempiä ajattelematta. Olihan se kätevää kun sai tarvittaessa itse määritellä, milloin vuotaa ja ihokin pysyi hyvässä kunnossa. Ja pyh. Enää ei tarvitse ajatella: kehoni teki päätöksen puolestani ja sain lääkäreiltä elinikäisen kiellon kaikkeen hormonaaliseen ehkäisyyn. Verisuonet vaurioituivat toisessa jalassani pysyvästi. Ihan hyvin ne normaalisti toimivat, mutta välillä muistuttavat kokemastaan vääryydestä. Kuumuus ja lentomatkat ovat pahaksi. Suomenkin helteillä turvottaa ja särkee. Huomasin, että muutama viikko trooppisessa kuumuudessa ennen pitkää lentoa on erityisen pahasta. Hoitosukasta on apua, mutta pakotus jalassa ja pelko tulpan uusiutumisesta on tukalaa. Ei auta kuin olla jatkuvasti kinuamassa lentoemoilta lisää vettä, mistä taas seuraa pakostakin liikkumista vessan suuntaan.

Joskus aikanaan käydessäni aiheen tiimoilta työterveyslääkärillä, setä tokaisi: “Varo vaan, jos joskus tuut raskaaksi.” Tuo lausahdus on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Pitäisikö yrittää ajoittaa raskaus talveen, jotta kehoni kestäisi paremmin? Miten selviän itseni piikittämisestä verenohennuslääkkeellä odotusaikana kun pelkästä toisen piikittämisen katselusta olen pyörtynyt? Näitä joskus mietin, varmaan paljonkin asian tullessa ajankohtaiseksi.

Hymyilyttää

Tämän päivän ilon aiheita:

• Viimeinen luento ikinä takana (ainakin tältä erää). Gradupuuhastelua ja harjoittelu vielä edessä, mutta ne ovat asia erikseen.
• Au-rin-ko. Valohoitoa. Kirkasvalolampun sai viskata jo ennen reissua yläkaapin syövereihin. Melkein join terassilla oluen – jos vain olisi anniskeluoikeus antanut myöten. Ilmeisesti vasta huhtikuussa moinen onnistuu.
• Äipän auttamisesta saatu hyvä mieli (milla-emeliinan siivousapu tomerana).
• Exän kanssa sisätiloissa nautitut oluet.
• Eilen neuvoteltu kesätyöpalkka ja sen suhteen tiukkana pysyminen lämmittää edelleen mieltä.

Iso tyttö

Reissussa oli vallan ikävää huomata olevansa LARGE. Jos Suomessa useinkin mahdun (kieltämättä mieltä ylentävään) kokoon extra small, niin Thaimaassa kaikki oli toisin. Jo loman alussa huomasin, että monessa liikkeessä suurin myynnissä oleva koko oli M. Onneksi se sentään useimmiten mahtui. Ja valitettavasti jouduin toteamaan, että paikallisten typyjen päällä suloisilta näyttävät vaatteet joutuivat uuteen valoon kun vastaavia itse kiskoin sovituskopissa päälleni. (Olipa muuten yllättävän vänkää pukeutumista paikallisilla nuorilla.)

Epäilen, että ruumiinrakenteen eroissa on pitkälti kyse myös ilmastosta, ei pelkästään meillä elintason mukanaan tuomista liikakiloista. Suomalaiset luut keräävät ympärilleen vararavintoa kylmiä talvia varten, thaimaalainen sen sijaan välttää turhat hikoilut sirolla ja kevyellä olemuksellaan. Totesinhan myös lintujen, kissojen ja muiden eliöiden olevan siellä sirompaa sorttia.

Sunnuntaina kävelyllä katsoin hiukan kauhistellenkin t-paitasilleen heittäytyneiden Suomi-tyttöjen kehon kaaria. Niitä kun oli liikaa ns. väärissä paikoissa. Ja sama läskiys iski silmille eilen ruokakaupassa. Voih, täytyy rynnätä itse kunkin lenkkipolulle kylkiläskejä kiinteyttämään. Jalka vain edelleen oireilee, ei taitaisi tykätä olostaan lenkkitossussa.

Salaisuuden verhon raotus

Kerroin Kullalle lomalla ollessamme blogista. Olin tehnyt etukäteen päätöksen, että jos saan tämän pidettyä kuukauden ajan hengissä, salailu saa loppua. Vähän niin kuin koeaika. Kotiuduttuamme hän kahlasi läpi kaikki kirjoitukseni. Hieman jännityksen sekaisin tuntein odotin, minkälaisia kommentteja saan. Että tuleeko sieltä: “Mitä hemmettiä sä mun/meidän asioista julkisesti kirjoittelet!” Tai jotain. Mutta ei tullut. Tuli kehuja, että mukavasti kirjoitan.

Meidän piti perustaa Kullan kanssa yhteinen blogi joskus viime vuonna mutta se ei ikinä lähtenyt liikeelle. Nyt ehdotin, että hän voisi tänne joskus kirjoitella, tuoda vähän erilaista näkökantaa samoihin ja muihinkin asioihin. Kulta sanoi, ettei osaa tarpeeksi hyvin. Vaan kylläpä osaa, kirjoittaa vaan aikalailla erilaisella tyylillä kuin minä. Ja siitä ei varmasti olisi kenellekään mitään haittaa.

Kukaan muu tuttu ei edelleenkään tiedä. Haluaisin kertoa eräälle rakkaalle ystävälle, joka liitelee parhaillaan Etelä-Amerikassa, mutta vähän vielä maistelen. Koska sitten mun täytyy ehkä enemmän ruveta miettimään, mitä kirjoitan ja mitä en. Ja sen myötä koko juttu voi mennä ihan läskiksi. Toisaalta… hänelle eivät ole mitkään kipeätkään asiani ennenkään salaisia olleet.

Paluu arkeen

Olimme lomalla, joka oikeasti tuntuikin siltä ja osui tismalleen oikeaan ajankohtaan. Stressi on edelleen tiessään, vaikka tekemättömät työt jo hiljalleen palautuvat tietoisuuteen.

Kaksi kokonaista viikkoa auringon hellässä huomassa. Ja hikisessä kuumuudessa, mutta siitähän me maksoimme. Olimme Kullan kanssa kultaisia toisillemme niin kuin asiaan kuuluu. Pari pientä ärsytyskynnyksen ylitystä, siinä kaikki. Mutta jos toinen on välillä vähän ääliö tai sillä on vain ihan kauhistuttava nälkä, näitähän sattuu eikä niille mitään voi. Tyhmä on se, joka vakavasti moisen ottaa.

Tämä oli molempien ensimmäinen matka Aasiaan, vaikka muuten olemme kovastikin palloa kierrelleet. Otimme pehmeän laskun ja aloitimme Thaimaasta. Kaipaamaan jäin siivoojan hymyä, pikkuruista gekkoa katossa nukkumaan mennessä, herkkuruokia ja puoli-ilmaista thai-hierontaa, joka poisti jumit ja teki matkan rasittamasta askeleesta jälleen kevyen. Sen sijaan pilaantuvien jätteiden hajuja, aurinkorasvalla lotraamista, jättiläismeduusoja rannalla tai hengenvaarallista liikennettä en ikävöi.

Teimme kolmen päivän pakomatkan rantakohteen hiljaisuudesta Bangkokiin, jossa kuumuus pakotti siihen tottumattomat hakeutumaan ilmastoituihin ostosparatiiseihin paikallisen designin äärille. Paikalliset tuotteet olivatkin edullisia ja kuka nyt muutenkaan haluaa matkaltaan kotiin kantaa samoja tuttuja merkkejä, joita lähempääkin löytää. Mukaan minulle tarttui muutamat housut, kengät ja paidat, Kullalle suunnilleen saman verran materiaa.

Aineettomia muistoja matkasta jäi kuitenkin hurjasti enemmän. Niitä vahvistamaan saimme kerättyä muutaman sata valokuvaa, joihin liittyvää valikoimisprojektia jo aloittelin.

Matkan ainoa todellinen takapakki, joka edelleen harmittaa, on kameran kanssa sattunut onnettomuus. Kameralaukku, jossa runko kaksine putkineen, otti ja tömähti jostain puolentoista ja kahden metrin välimaastosta suoraan kivilattialle. Kalliimpi objektiivi meni käyttökelvottomaksi: päästelee vain kolinaa ja helinää sisuksistaan sitä heiluttaessa. Toinen jossain määrin edelleen toimii, kuten kuvat kertovat. Nyt pitää siis aloittaa paperisota ja hoitaa korvaushakemus vakuutusyhtiöön.

Kotiin paluu oli yllättävänkin helppo. Matkalta muistona turvoksiin jäänyt jalka sekä Suomen olosuhteisiin epäilyttävän tumma iho, joka protestoi ilmaston vaihdosta vastaan kesimällä. Pitänee käydä näyttämässä tuota kinttua lääkärille, jos nyt vallan tuollaiseksi jää. Keuhkot kiittävät kun on niin kovin kevyt hengittää, katupöystä huolimatta. Vanhempani olivat reissumme aikana muuttaneet uuteen asuntoon ja sitä oli hauska käydä heti sunnuntaina tutkailemassa. Lisäksi kesäaikaan siirtyminen osui nappiin ja kavensi aikaeroamme tunnilla heti saavuttuamme. Kevätauringon muutokseen sopeuttavaa vaikutusta ei myöskään voi väheksyä. Kohtahan pääsee jo puistoon piknikille. Uskallan toivoa.

Polje, polje

Epäonnistunut kohtaaminen tänään kaupungilla: Greenpeacen liiviin sonnustautunut poju huikkasi mulle moi, niin kuin heillä on tapana. Lähtökohta tilanteelle vain oli erityisen huono: olin pyörällä liikenteessä ja hölmistyneenä poljin jo kaukana ennen kuin ehdin tajuta, mitä tapahtui. En palannut, juu.

Kaikenlaiset liivipukeiset, ihmisten omaatuntoa kolkuttelevia järjestöjä edustavat tyypit olivat taas tänään vallanneet kadut. Mua yritetään pysäyttää erittäin usein. Näytän kai potentiaaliselta uhrilta, sillä jaksan vastata heille hymyllä ja näytän kenties jo sen verran vanhalta, että minulla oletettavasti on omaa rahaa. Enkä kuitenkaan liian vanhalta, etten kuuluisi parhaimpaan kohderyhmään – että minua voisi ihan tosissaan kiinnostaa heidän sanomansa, mikä ikinä se sattuukaan olemaan.

Mutta hei, vaikka on aika turha yrittää pysäyttää vastaan pyöräileviä ihmisiä, poju hoiti työnsä hyvin. Saihan hän minut käymään edustamansa tahon sivuilla, ihastelemaan Malmivaaran ja Louhimiehen kaunista tytärtä. Ja vähän taas miettimään lisää, millä perusteilla huomenna annan ääneni vaaleissa.

Sukupolvet ja yhteiskuntaluokat

Eilen äiti alias Äippä lähetti jälleen kerran tietoa suvun tapahtumista, joista olisin täysin pihalla ilman tätä rakasta tietolähdettä. Vastasin äipälle viestillä: “Sun kannattais ehkä vaihtaa toi allekirjoitukses ÄTT:ksi, STT:n hengessä.” Toisessa päässä kova raksutus ja hetken kuluttua vastaukseksi: “Tää meni yli ymmärryksen. Sorry, mutta en yhtään käsitä?”

Jos joku ei heti hoksaa, mikä kumma on STT, se annettakoon anteeksi. Sukupolvien välinen raja kulkee kuitenkin tässä: suuret ikäluokat eivät käytä luontevasti Googlea. Tai mitä tahansa tavattoman helppoa ja nopeaa tietolähdettä, joka heidän edessään nököttää. Jos meille taas tulee jokin vastaava ongelma eteen, emme jää ihmettelemään vierasta termiä. Näpyttelemme sen Googleen, joka luonnollisesti löytyy suoraan selaimen palkista. Emme tunne itseämme hölmöksi, sillä emme edes oleta, että kaikki pitäisi itse tietää – informaation kasvaessa eksponentiaalisesti.

Tämä on vain pikkupikkuesimerkki eroista, joita voi löytää sukupolvien väliltä arkipäivän toiminnassa. Näin vaalien alla tulee ajatelleeksi vähän enemmän tiettyjä asioita. Kuten sitä, että yhteiskuntamme on heidän käsissään. Ja näin on vielä seuraavan parinkymmenen vuoden ajan, vääjäämättä. Se toisinaan hätkähdyttää. Suuret ikäluokat ovat vähän turhankin suuria. Niin joo, rakensivathan he hyvinvointiyhteiskunnan. Harmillisesti se vain paukkuu liitoksissaan. Kuka vielä uskoo saavansa eläkettä, jos ei sitä itse vapaaehtoisesti itselleen kerää? Täällä ei näytä nousevan yhtään kättä.

Suurten ikäluokkien nuoruus oli poliittisesti aktiivista aikaa, joten he ovat tottuneet osallistumaan. Tai vähintäänkin olemaan jotain mieltä. Meille kaikki on ollut ehkä vähän turhankin helppoa. Ei ole ollut pakko olla yhtään mitään mieltä mistään politiikkaan liittyvästä.

Vielä lopuksi poiminta päivän lehdestä: “SAK:n mainos näytti, kuinka palkansaaja käyttäytyisi, jos hänellä olisi siihen varaa.” Oih, näpsäkkää. Mitenkään ottamatta kantaa itse mainokseen, haluan vain sanoa: Suomessa on ihan liikaa ihmisiä, jotka eivät osaa käyttäytyä. Ja yleensä he, joiden suvussa on ollut varallisuutta pitkään ja joilla on korkea koulutus, osaavat olla hillitysti, tilanteessa kuin tilanteessa. Toisin kuin ns. uusrikkaat. Ei ole tarvetta nostaa jalustalle varallisuuttaan, sillä sen kanssa on opittu elämään.

milla-emeliinan nano

Sain tänään vihdoin käsiini ikioman iPodini, lähetti kiikutti sen kiltisti kotiovelle. Asiahan voi sinällään tuntua pieneltä (= nano, juu-u), mutta se on kasvanut itseään suuremmaksi, sillä olen harkinnut ostoa jo viime kesän helteistä lähtien. Mikä kertookin paljon tarpeen suuruudesta… Tilaus venähti, koska en osannut päättää, minkä kaiverruksen siihen haluan(!). Suoraan Applelta tilatessahan tuon namun saa yksilöidä kaiverruksella, joten päätin keksiä siihen jonkun tosi etevän/nasevan/suloisen/omaperäisen lausahduksen, mikä olikin oletettua vaikempi tehtävä. Vaan kuinkas sitten kävikään? Nyt siinä seisoo “milla-emeliinan nano”. Siis melkein, ju nou.

Kaiverruksen tekstiä koneelle näpytellessä saattaa iskeä samanlainen tunne kuin meidän matalalaitaisella parvekkeella, huomasin: että vaikka normaalisti osaan ihan hyvin seisoa paikallaan horjahtamatta, niin nyt ihan varmaan keikahdan ja lennän tuosta kaiteen yli katuun. Tai vaikka oman nimen kirjoittaminen on varmasti yksi niistä viimeisinä katoavista taidoista vaikka mikä afasia iskisi, niin ihan varmaan nyt mokaan tämän.

Eräs viimekesäinen työkaverini oli kaiverruttanut iPodiinsa puhelinnumeronsa. No joo, ehkä ihan ymmärrettävää nyt kun numerosta ei enää tarvitse liittymää vaihtaessa luopua. Mutta silti, vähän hölmöä mielestäni. Mistä sitä tietää, jos vaikka muuttaa ulkomailla, niin siellä ei varmasti kukaan kovin kauaa Suomi-liittymällä jaksa pelata. Tai jos vaihtaa firmaa ja saa työsuhdeliittymän ja alkaa hoitaa kaikki puhelunsa sillä. Ja kuinka ollakaan, laitteen taakse kaiverrettu numero oli väärin. Tämän tarinan kuulleena voi itsekin alkaa epäillä, saako nimensä kirjaimet sittenkin sekaisin, jos oikein yrittää.

Tilauksen tein toissaviikon perjantai-iltana saunan jälkeen, olemattoman alkoholimäärän nautittuani, mutta silti jotenkin vapautuneessa tilassa :) Sanoin piut paut hienoille teksteille ja tilasin. Ei kaduta. Menin myös tilaamaan laitteelle kuvassa näkyvän, ihastuttavan tyylikkään vaatteen (Knomolla on myös muuten ihan kohtuullisen kivan näköisiä läppärilaukkuja – varsinkin miesten mallit miellyttää yksinkertaisuudellaan). Nanon nahka-asuste ei nyt kyllä ollut ihan halpa, mikä voi jossain vaiheessa vähän kaduttaakin. Mutta onpahan laadukas ja kestää käytössä. Ja sopii oivallisesti yhteen punaista nahkaa olevan lompakkoni kanssa. Tai vaihtoehtoisesti sujahtaa elegantisti punanahkaiseen pikkulaukkuuni.

Kuva Applen sivuilta.

Työn touhussa

Otin vastuulleni erään ryhmätyön yhdistelyprojektin. Uhmasimme ryhmätyön syvintä tarkoitusta ja kirjoitimme kukin omat osuutemme omissa oloissamme. Näinhän se yleensä menee. Koska olen kovin tarkka pikkuseikoista ja varsinainen kielipoliisi, lupasin koota palasista ehyen kokonaisuuden. Ei mikään pikkuhomma, vaan monen tunnin uurastus.

Kullasta on tullut työnarkomaani. Kello lähenee kahdeksaa perjantai-iltana ja siellä se vain pakertaa. Lienee saavuttanut jonkinlaisen flow-tilan kirjoittaessaan. Tulisi jo kotiin.

Tänään päästään aloittamaan viikonloppu taas saunomalla. Tällä viikolla koetan kuitenkin välttää saunan jälkeisiä heräteostoksia; viikko sitten laitoin iPod-tilauksen vesille.

Pienistä miehistä

Olin väärässä sunnuntaisen tyttövauvaepäilyni suhteen. Se olikin poika, pöh. Ja syntyi muuten vielä ihan ajoissa samana iltana, vaikka tosiaan iltapäivällä vielä kahviteltiin keskustassa. Siis ei pojissa mitään vikaa, mutta olis ollut kiva veikata oikein.

Ai niin, mutta voipas pienissä pojissa olla vikaakin. Jos joku sattuu saamaan osakseen yhden villin pikkupojan (jotka ovat siis tavallaan ihanan eläväisiä, siihen tiettyyn pisteeseen saakka), en toivoisi tälle seuraksi toista samanmoista. Ihan vain äidin hermoja säästääkseni. Miten kahden sellaisen vintiön kanssa selviää? Kullan serkulla on kaksi pikkumiestä, joiden huutoa ja syöksyilyä pää edellä kohti kivilattiaa katsoin taannoin hitusen kauhuissani. Että eihän meille sitten ikinä tuollaista, jooko.

Jotenkin hölmönä sitä toisinaan ajattelee, että poikahan sitten perii luonteensa isältään ja tyttö äidiltään. Vaikka eihän se noin mene. Periytymisissä on se kiva, että ne menee ihan miten sattuu ristiin rastiin. Meidän tapauksessa olisi jopa suotavaa, että jos pojat nyt luonnostaan ovat vähän villimpiä tapauksia, niin siihen päälle ei enää iskettäisi Kullan äkkipikapikkuvanhamullekaikkihetinyt -luonnetta. Joka on siis oikein hyvä sellaisenaan, mutta vanhemmille varmasti toisinaan raskas. Jotkut tytötkin voivat toki olla kovin vallattomia, jo kohdussa, kuten Elanorin -öh, vallaton – video todistaa.

Miksiköhän eksyin jälleen kerran näihin lapsiaiheisiin? Tästä saa nyt jo ihan väärän kuvan siitä, missä ajatukseni pyörivät. Hus pois kaikki vauvat ja männynkävyt! Oikeasti ajatukset liitelevät tentissä ja harkkatyössä, jotka pitää molemmat saada pakettiin ensi viikolla. Jotta voi sitten hyvillä mielin lähteä lomalle.

Gradu taas on hautautunut hetkeksi jonnekin ajatusten takamaille. Ei nappaa. Puuh.