Kello käy

Taas miellyttävä viikonloppu takana. Näitähän nyt tulee :) Piti kyllä lukea enemmän tenttiin, kuin olen lukenut. Mutta kun se on mun tokavika kirjatentti ikinä (ainakin tässä tutkinnossa), niin en jaksa liikoja rasittaa itseäni. Motivaatio on ymmärrettävästi vähän hukassa. Tuntuu, että opitut on jo opittu. Tietotaso on se mikä on eikä viime hetken spurtti asioita mihinkään muuta. Sittenhän sen näkee kun töihin pääsee, mitä on päähän jäänyt ja mitä ei. Todennäköisesti siinä vaiheessa voi olla vastassa itsesyytöksiä siitä, miksi en enempää opetellut, kun siihen tarjottiin tilaisuus. Tai sitten vain klaaraan kaiken. Niinpä.

Eilen illalla olin parin opiskelukaverin kanssa oluilla. Oi kun jäi hyvä mieli. Noi on niitä hetkiä, joita kaipaan. Muutama juoma ajattelevassa seurassa.

Tänään kahvilla tyttöjen kanssa. Tuntui olevan mullistuksia ilmassa: yksi lähdössä pariksi kuukaudeksi muille maille suureen seikkailuun ja toinen oikea jalka jo synnytyssairaalan oven välissä. Ihailtavan rauhallista toimintaa tulevilta vanhemmilta. Okei, täytyyhän se ottaa vakavasti, jos toista vähän väliä supistelee (eli melkein jo synnyttää, hui), mutta ylimääräinen hätiköinti sikseen. Tuleva isä kellotteli vieressä ja me jatkettiin kahvittelua normaaliin tapaan. No ehkä vähän tavallista innostuneempina siitä, että pian kasvaa tyttöjen joukko yhdellä pikkuruisella. Sukupuolesta ei vanhemmilla ole tietoa – tai eivät ainakaan ole myöntäneet – mutta mulla on joku pinttynyt käsitys siitä, että tyttö sen täytyy olla. Lähipäivinä se selvinnee.

Jos sattuu tilanne joskus omalle kohdalle (synnytys), niin mäkin haluan suhtautua siihen yhtä rauhallisen urheasti. Ettei mitään loppuhetken panikointia, niin kuin esimerkiksi aina ennen matkalle lähtöä.

Päivän kruunasi kaupungin paras pestopasta Kullan kanssa.

Mitä häh?

Olipahan elämys. Olin kuuntelemassa elämäni ensimmäistä luentoa naistutkimuksesta. Tämä nyt vain ei sattunut olemaan mikään kevyt johdanto aiheeseen vaan ulkomailta tuotu vierailija kertomassa väitöskirjansa aiheesta. Puhuja oli kyllä hyvä ja innostus aiheeseen välittyi kuulijoille. Hänen tai oma kielitaitoni eivät aiheuttaneet ongelmia, mutta sisältö kylläkin. En ymmärtänyt käytännössä mitään. Puheessa vilahdelleet teoreetikot, teoriat ja termit olivat täysin vieraita. Kaksi tuttua herraa bongasin, Freudin ja Nietzschen, mutta se, miten he liittyivät muuhun kontekstiin, jäi arvoitukseksi. Auts. Luulin, että näillä opintovuosilla ja tällä yleissivistyksellä pystyisi saamaan edes jotain irti aiheesta kuin aiheesta. Ja tuosta luennosta pitäisi vielä kirjoittaa jonkinlainen yhteenveto. Taidan keskittyä kuvaamaan hölmistyneitä tuntemuksiani :)

Voisi olla hyväksi tehdä enemmän vierailuja mitä erikoisemmille luennoille, niin oppisi jotain. Ainakin olemaan pitämättä itseään jotenkin fiksuna. Kaikillehan ne ovat avoimia, mutta harvemmin tulee eksyttyä.

P.S. Blogiani lukee joku. Oih :) Kiitos Mamma.

Viuh

Viime viikolla peruuntui se graduseminaari, mutta tänään en ollut yhtä onnekas. Oon ollut niin bisi (ja laiska), että jätin paljon viime hetken panikoinnin varaan. Taas. Heräsin siis aikaisin ja yritin korvata aiempien päivien saamattomuuden tekemällä koko päivän data-analyyseja numerot silmissä vinhasti pyörien.

Kotona tehtyjen tiedostojen avaamisessa oli yliopistolla suuria vaikeuksia, sillä eri ohjelmistoversiot aiheuttivat päänvaivaa. Seuraus: en ehtinyt syödä päiväruokaa ollenkaan. Kuuteen asti mentiin siis aamiaisella ja olo seminaarissa oli sen mukainen. Verensokerit niin nollissa, että ihan konkreettisesti välillä tärisin ja itku oli lähellä. Ihan vain sen takia, että oli niin nälkä ja huono omatunto tekemättömistä hommista. Samaisesta syystä en kovin fiksuja asioita suustani ulos saanut. Onneksi graduohjaajani on lempeä ja kokenut vanha nainen, joka kohtelee meitä hyvin ja hellävaraisesti.

Kyllä mä niille vielä näytän ja viilaan siitä työstäni ihan mallikkaan. Eivät mokomat tiedä, mitä ovat tämän typyn pilkunviilaamistaito ja periksiantamattomuus.

Prinsessa Itkupilli

Iski stressi. Setä soitti paikasta, joka ollaan varattu häitä varten ja kysyi, ollaanko edelleen pitämässä varaus, koska muut ovat kyselleet samaa päivää. Hän nyt halusi varmistaa, ollaanko tosissaan, ennen kuin ilmoittaa seuraaville, että ei käy. Tietysti sanoin, että ollaan tulossa juu. Kun ei olla muutakaan päätetty. Pakko kai tosissaan tehdä ratkaisuja asian suhteen. Miten voi päätöksenteko tässä asiassa tuntua näin mahdottomalta? Häihin uppoaa ensinnäkin ihan kohtuuton summa rahaa – varsinkin kun haluaa Rembon puvun eikä mitään tusinakolttua ;). Mieluummin niilläkin rahoilla reissaisin johonkin kauas tai kustantaisin monta vuotta jotain harrastusta lapselle, joka joskus ehkä saadaan. Ja toisaalta prinsessaleikit ja juhliminen ei ole oikein ikinä olleet mua varten. Ah-dis-tus.

Kalas

Me pidettiin lauantaina juhlat. Ei kuitenkaan meillä kotona, vaan vuokratiloissa. Kulta vihdoin valmistui – oltuaan jo usean vuoden vakituisessa työssä ja poissa opiskelijamaailmasta. Toivottavasti vuoden sisällä saan itsekin syyn vastaavaan tyytyväisyyden ja helpotuksen tunteeseen siitä, että yksi vaihe on elämässä takana ja voi keskittyä täysillä uusiin tuuliin. Jos kaikki menee yllätyksittä, valmistunen tammikuussa 2008.

Juhlissa oli luonnollisesti Kullan ystäviä opiskeluvuosien ajalta. Tytöistä oli paikalla vain yksi ja hänkin avecin roolissa. Paljon siis ihmisiä, jotka olen tavannut vain muutaman kerran – osaa heistä en ikinä. Yllättävän pienellä stressillä selvisin sitten lopulta emännöinnistä. Oikeastaan olemattomalla. Oli oikein hauskaa (kuulemma vieraillakin) ja sunnuntai meni täysin harakoille – ihan oikeutetusti. Mutta tunnustan, etukäteen kyllä murehdin tarjoiluista ja muista.

Jos joku, niin stressaaminen on minulle ominaista, vaikka iän karttuessa olen tässäkin suhteessa oppinut olemaan itselleni armollisempi. Suunnittelen asioita hyvissä ajoin ja toisinaan huomaan käyttäneeni useita tunteja sellaisten asioiden suunnitteluun, jotka eivät välttämättä edes ikinä toteudu. Niin kuin vaikka häiden. Paljon piti tutkia, että missä sitä sitten haluaa juhlia ja kenen ruokia syödä, kunnes edes jotain päätöksiä asian suhteen saatiin tehtyä. Ja kun sitä ei ikinä tiedä, josko me sitten kuitenkin jätetään ne juhlat (ja se stressi) kokonaan väliin ja pidättäydytään vain siinä pakollisessa maistraattiosiossa. Toisinaan tuosta jälkimmäisestä ideasta kovastikin innostun. Siinä olis sitä jotain.

Olen aina viehättynyt vanhempieni “hääkuvasta”: seisovat trumpettifarkuissaan maistraatissa, ihan vain todistajien ja vihkijän läsnäollessa, intiimisti. So 70’s. (Ei kuulemma äitini anoppi ollut yhtä innoissaan, kun jälkikäteen asiasta kuuli.) Kun tämä aika omiin ehkä-häihin tuntuu ihan liian pitkältä. Asioita on toisinaan kiva tehdä ex tempore, jotta ei ehdi miettiä niin paljon kaikkea mahdollista. Häihin kun saattaa liittyä kummallisia asioita. Alla esimerkki.

Juttelin toissaviikolla luennolla erään tutun tytön kanssa aiheesta häät. Hän on menossa naimisiin tänä kesänä ja kertoi pahoittaneensa mielensä seuraavasta: kaveriporukassa on tulossa kolmet häät, pariskunnille A, B ja C. Tuttuni miehineen olkoon A. Heillä on häät suunnitteilla ensi elokuulle. B ja C ovat molemmat suunnitelleet pitävänsä häät ensi talvena. Kun pariskunta C:lle paljastuu, että sekä heillä että pariskunta B:llä on tarkoitus pitää häät helmikuussa, C suutahtaa. Ei voi olla kaksia saman kaveripiirin häitä samassa kuussa (?!). B aikaistaa häitään jo kesälle, A:n harmiksi juuri heidän häitään edeltävälle viikonlopulle. A ei enää olekaan kaveripiirin ensimmäinen naimisiin menevä pariskunta ja A suutahtaa. Ei ole kivaa, että B menee naimisiin ennen heitä ja vielä ajallisesti noin lähellä. A päättää tarkkailla, mitkä asiat menevät B:n häissä pieleen ja tehdä itse kaiken paremmin, sitten viikkoa myöhemmin (?!). Tämän ajatuksen turvin hän saa edes hitusen paremman mielen itselleen koko asiasta.

Siis voiko aikuisten ihmisten, keskenään ystävien, ajatuksenjuoksu mennä noin? Miten se on itseltä pois, jos muutkin juhlivat? Ja eikö ihmisillä ole sen vertaa omia ideoita, että saavat häistään oman näköiset ja massasta erottuvat? Oma huumorintajuni kun ei osu yksiin niiden kanssa, jotka nauttivat perinteisistä hääleikeistä enkä ymmärrä, miksi jotkut haluaa tehdä kaiken samoin kuin muutkin. Lapsena oli kiva leikkiä, mutta me ollaan aikuisia, kuitenkin. Kaikilla on toki oikeus tehdä häistään (ja ystävyyssuhteistaan) haluamanlaisensa, mutta en vain käsitä. Liiallinen perinteiden seuraaminen on tylsää. Yksilöllisyyttä, pyydän.

Olen valitettavasti syyllistynyt hääpalstojen lukemiseen, ehkä kerran. Naimisiinmenojuttuja lukiessani päädyin mutkien kautta tänne. Ihastuttavaa huumoria. Luulen, että häitään valmistelevat morsiot saavat ärsytykseni vielä joskus nousemaan tähän pisteeseen. Harmi, etten törmännyt noihin herkkuihin jo ennen ystävänpäivää.

Ja joo, kyllä mä uskon, että siitä tulee hieno päivä kun Kultani kanssa luvataan. Tavalla tai toisella. Varmasti itken ilosta ja tunnekuohusta.

Olemassaolon tarkoitus

Jäin pohtimaan kysymystä, johon jokainen blogin kirjoittaja jossain vaiheessa uraansa varmasti törmää: miksi kirjoitan? Miksi haluamme itsekkäästi hukuttaa verkon “jutusteluun”? Olen tutustunut Web 2.0:aan (mitä terminä edelleen hieman vierastan) sekä teoriassa opiskelujeni kautta että käytännössä. Osallistumiseni sosiaaliseen mediaan on kuitenkin tähän asti ollut passiivista, olen enemmän tai vähemmän salaa seurannut ja tirkistellyt toisten tuotoksia. Sisällöntuotanto alkakoon siis minunkin osaltani :)

Samaan aiheeseen liittyvät rajanvedot siitä, kuinka paljon olen valmis kertomaan itsestäni, kiinni jäämisen uhalla. Turvaudun nimimerkkiin, sillä tahdon olla aito (hah, mikä suloinen ristiriita). Yksi ja samalla suurin motiivi kirjoittamiseeni on nimittäin tahto saada omia ajatuksia muistiin, itseä ja mahdollista jälkikasvua varten. Ympäripyöreiksi ja pinnallisiksi jäävistä muistoista olisi luonnollisesti huomattavasti vähemmän iloa.

Vaikka tunnistan kyseisen itsekkyyden kirjoittamisen taustalla, odotan myös kärsimättömänä ensimmäistä kommenttia kirjoituksiini, jotain konkreettista todistetta siitä, että joku lukee. Edes joku. Uskon, että jaksan kirjoittaa pitkäänkin ilman merkkiä ulkomaailmasta, mutta jäisin varmasti kaipaamaan vastakaikua ajatuksilleni. Vuorovaikutus on blogien suola ja uskon sen merkityksen kasvavan itsellenikin tulevaisuudessa.

En ole mainostanut blogia tutuilleni enkä tiedä teenkö niin tulevaisuudessakaan. Tämä on oma pikku salaisuuteni, johon vain ventovierailla on etuoikeus – tietysti sattuma (vai ehkä sittenkin se kiinnostus samoihin asioihin) saattaa ajan myötä jokusen tutunkin tänne heittää.

Tämän päivän postauksen aiheeksi olin ajatellut taustojeni selvittämistä, jotain joka auttaisi pääsemään paremmin mukaan ajatuksenjuoksuuni. Mutta koska pidän eräissä asioissa enemmän arvoituksista kuin tylsästä suoruudesta, päätin maalata kuvaa itsestäni hiljalleen, palkita palaavan lukijan pienillä makupaloilla. Arvoituksellisuuden ja herkkyyden olen havainnut olevan itsessäni niitä seikkoja, jotka muihin vetoavat. Luotan aiempaan menestykseeni ja jatkan samalla tyylillä :)

No niin. Olenpahan minäkin näitä kysymyksiä päässäni läpi käynyt.

Muista maista

Eilen puhuttiin tyttöjen kanssa mahdollisesta muutosta ulkomaille. Ei nyt lopullisesti, mutta vuodeksi-pariksi. Se tuntui olevan kaikille aika luonnollinen mahdollisuus. Käytännössähän tilanne voi sitten olla toinen – saako kukaan meistä todella järjestettyä asioitaan siihen pisteeseen. Tytöistä kaksi on asunut jo useamman vuoden ulkomailla. Luonnollisesti he eivät olleet eilen paikalla.

Meistä Suomessa asuvista muutamalle suunnitelman esteenä on mies. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta ja päätä on vaikea ainakaan nopeassa aikataulussa kääntää. Oma Kulta taas olisi lähdössä milloin missäkin välissä milloin minnekin. Mondon tilaus piti lopettaa osittain siitä syystä, että se antoi liikaa virikkeitä, nostatti hurjasti haaveita. Varmasti reissattaisiin enemmän, jos olisin töissä ja rahavirrat suuremmat.

Puolitosissamme ollaan ajateltu, että joskus valmistuttuani Kulta hakisi ulkomailta töitä ja mä seuraisin mukana. Omalta alaltani voi olla kovin vaikea löytää töitä kotimaan ulkopuolelta, mutta ainahan voin ryhtyä kotiäidiksi. Äitiys kun on jokseenkin hyväksyttävä syy muutaman vuoden “joutinoloon”. Toisaalta en ole ihan varma, pystyisinkö moiseen. Kun on niin tärkeätä oppia jatkuvasti uutta ja edetä urallaankin sitten joskus. Vaan jossainpa välissä niitä lapsiakin haluan. Enkä tahdo tuolloin olla kovin vanhus ja väsynyt itse vielä. Hoitaisin lapsia ja kotia ja kävisin iltaisin kielikursseilla. Tai jossain. Tai jos tutustuttaisiin joihinkin huippukivoihin ihmisiin ja istuttaisiin heidän kanssaan iltaa vuoroin kenenkin kotona niin kuin Amsterdamissa ikään.

Jos nyt kävisi tänään yliopistollakin. Edes syömässä. Ja puhumassa vähän kieliä.

Alkusoitto

Tänään on hyvä päivä aloittaa. Jäin aamulla sänkyyn tuhisemaan Kullan lähtiessä töihin. Sain monen monta suukkoa siinä unen ja valveen rajamailla. Lähtiessään hän teki minulle vielä pesän peitoista ja tyynyistä, suojavallin, minkä turvassa aamu-unia saattoi turvassa katsella. Minusta ilmiselvästi tykätään, niin kuin ystävänpäivänä kuuluukin ;)

Graduohjaajani laittoi hetki sitten meiliä, että hän on sairaana ja seminaari tältä päivältä peruttu. Jeij! Huoahdin ja hymyilin. Tälle päivälle oli suunnitteilla monta tuntia data-analyysia ja paljon stressiä. Stressi vaihtui innostukseen siitä, että sain vihdoin aloitettua tämän ”asiattoman” (noin niin kuin asiallisen vastakohtana) tekstin kirjoittamisen – vastapainona kaikelle tieteelliselle hienostelulle.

Iltasella riennän tyttöjen kanssa kahville. Ystävänpäiväkorteista en ole ikinä piitannut ja lahjojakin harrastan hyvin harvoin. Mitä niillä korteilla – tärkeintä on jakaa hyviä hetkiä.